Eino Murtorinne: Pietismi ajan aallokoissa 1920–1960

Esitelmä Turun opistolla 8.2.2020 pidetyssä seminaarissa
Pietismin pihdeistä avaran armon liikkeeksi - körttiläisyyden muodonmuutos 1920-2020

Sivun lopussa esitys livevideolla.

Kun ystäväni ja kollegani Bill Widén suoritti Suomen kirkkohistorian ruotsinnostyötä ainoa käännöksen kohta, joka herätti välillämme keskustelua, koski kysymystä, millä nimellä olisi kuvattava ruotsiksi ns. myöhäisempää herännäisyyttä. Kun Widén oli käännösehdotuksessaan käyttänyt aiemman käytännön mukaisesti nimitystä 1800-luvun pietismi, minä katsoin, että tämä nimi ei oikein vastannut ainakaan 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun herännäisyyden kuvaa ja luonnetta. Näin päädyimme sulassa sovussa siihen käsitykseen, että oli viisainta puhua vain heränneistä ja herännäisyydestä.

Olen kuitenkin joskus myöhemmin jäänyt miettimään, oliko muutosehdotukseni sittenkään oikea ja perusteltu. Viittasivathan monet lapsuuteni ja nuoruuteni muistikuvat ja muistot Pohjois-Savon ja Keski-Pohjanmaan herännäisyydestä myös selvästi siihen, että herännäisyys oli vielä tuolloinkin monin osin selvästi pietismin sävyttämää. Siihen saattoivat viitata niin heränneiden käytöstavat ja pukeutuminen kuin uskonnollisen hartauselämän muodot. Sitä sävyttivät myös sisällöllisesti pietistiseen hurskauselämän sävyttämä jokapäiväistä parannusta korostava alatien kristillisyys ja siihen liittynyt jatkuva heikkoudentunto; ”on tekemättä vielä mun parannukseni”.

Ehkä kaikkein selkeimpänä pietismin perinne ilmeni herännäissyden piirissä sen asenteessa ”maailmaan”. Se sai osittain myös varhaisemmalle pietismille luonteenomaisia rigoristisia kulttuuripessimismin piirteitä. Tämä pessimistinen asenne suhteessa maailmaan kuvastui varsin selvästi mm. nuoren herännäispapin Alfred Kihlmanin sanoissa, joihin olen monesti aiemminkin eri yhteyksissä viitannut. Kun heränneiden toiminnan oli arveltu olevan jotenkin yhteydessä vuoden 1848 hullun vuoden vallankumoukselliseen toimintaan ja tapahtumiin, sai Kihlman aiheen torjua jyrkästi ja närkästyneesti tällaisen käsityksen todeten ponnekkaasti: ”Emme me harrasta tasavaltaa, emme yksinvaltaa, emmekä perustuslaillisuutta tai muuta semmoista; me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati), ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala tulisi herraksi kunkin sydämessä.”

Vaikka Kihlmanin puhe oli tarkoitettu vain torjumaan heränneisiin kohdistuvia epäilyjä, se kuvasteli mielestäni tuon aikaisen herännäisyyden asennetta maailmaan ja maaliseen elämänpiiriin yleisemminkin Se ei ollut heränneille ensisijaisesti Jumalan maailma, jota tuli viljellä ja varjella, jopa ihmisen toimesta kehittää. Eikä toimintaa sen piirissä ymmärretty Jumalan vasemman käden työnä, vaan maailma oli lähinnä langennut ja heräämättömien ihmisten maailma, josta puuttui Jumalan käden välitön kosketus. Ei ollut suinkaan sattuma, että tämä pessimistinen asenne maailmaan ja maalliseen kulttuuriin sai myös tuon aikaiset suomalaisen yhteisunta- ja kulttuurielän suunnannäyttäjät Runebergista ja Snellmanista lähtien toteamaan, että syvästi vaikuttavan herännäisyyden keskeinen ongelma oli sen suhde maailmaan.    Olihan varauksellinen asenne maailmaan vaikuttamassa sen, että heränneiden asenne ajan yhteiskunnallisiin uudistuspyrintöihin ja kulttuuri-elämään muodostui varsin pidättyväksi ja etenkin kaikkia ihmiskeskeiseksi koettuja uudistusliikkeitä kohtaan torjuvaksi, mikä oli puolestaan johtamassa liikkeen ajautumisen yhteiskunnan ulkopuolelle jääväksi eristyneeksi kansanliikkeeksi.

Vaikka herätysliikkeet ja niiden joukossa herännäisyys saivat näin epäilemättä keskeisimmät sisällölliset vaikutteensa ja käyttäytymismuotonsa varhaisemmasta pietismistä ja herrnhutismista, tämä ei ollut niiden ainoa taustavaikutin. Ne olivat toisaalta aikahistoriallisesti myös oman aikakautensa perillisiä ja sidoksissa tämän ns. restauraation aikakauden käsityksiin ja asenteisiin, jolle aikakaudelle oli tunnusomaista varsin jyrkkä valistuksen rationalismin ja Ranskan suuren vallankumouksen vastainen antivallankumouksellinen luonne. Samalla aikakauden suureksi aatteelliseksi suunnannäyttäjäksi muodostui idealismi-romantiikka, joka valistuksen järkeisuskon ja ns. hyötymoraalin asemesta halusi korostaa ennen muuta hengen ensisijaisuutta. Etenkin romantiikan ja herätysliikkeiden keskinäinen suhde muodostui todella läheiseksi ja herätysliikkeet jakoivat suuressa määri tämä liikkeen todellisuuskäsityksen. Eri puolilla Eurooppaa idealismi-romantiikan rinnakkaisliikkeinä syntyneissä herätysliikkeissä pietismin ja romantiikan aatteet kietoutuivat vahvasti toisiinsa. Pietismin hurskauselämä ja etenkin herrnhutilaisuuden tunneväritteinen kristillisyys sulautuivat monesti yhteen romantiikan ihmisluonnon salaisia syvyyksiä etsivän ja tuonpuoleiseen korostavien ihanteiden kanssa.

Suomalainen herännäisyys osana 1800-luvun eurooppalaisia herätysliikkeitä jakoi pitkälle näiden sekä valistuksen käsityksiä vastustavat että romantiikka idealismin uudenlaista todellisuuskäsitystä tukevat käsitykset. Suomalaisen herännäisyyden ja romantiikan henkisistä yhtymäkohdista puhuttaessa on syytä muistaa jo se, että useiden varhaisvaiheen nuorten pappismiesten tie herännäisyyteen kulki nimenomaan romantiikan kautta. Saatettiinhan idealismi-romantiikka jo sellaisenaan pitää ihanteellisuudessaan eräänlaisena ”herätyksenä”, joka oli herättänyt suuret joukot valistuksen järkiuskosta ja tämänpuoleisista tavoitteista korkeampiin tuonpuoleisiinkin tavoitteisiin. Näihin romantiikasta suoria vaikutteita saaneisiin herännäispappeihin kuuluivat Lars Stenbäckin ohella mm, Jonas Lagus, J. J. Östring, L. J. Achren, C. G. von Essen ja A. W. Ingman.

 Vaikka heränneet joutuivat myöhemmin osaksi Luther-teosten vaikutuksesta varsin perusteelliseen rajankäyntiin romantikkopiirien kanssa ja sanoutuivat Lars Stenbäckistä alkaen ja Paavo Ruotsalaisen johdolla jyrkästikin irti romantiikan uskonkäsityksestä (ja filosofeista yleensä), romantiikka-idealismi jätti mielestäni toisaalta pysyvän jälkensä herännäisyyteen. Yhdistihän kyseisiä liikkeitä idealismi-romantiikkaan paitsi valistusperäisen rationalismin vastustus myös näiden edustama todellisuudenkäsitys ja sen mukainen elämän uudistuksen vaatimukset. Varsinkin romantiikan subjektivismi, sen keskittyminen sisäiseen elämään ja omiin tunteisiin ja sen historiallisen menneisyyden, kansanomaisen turmeltumattomuuden ja aatteellis-isänmaallisten arvojen ihannointi sekä sivistyneistön sisällyksettömän, turhamaisuuden värittämän seuraelämän vieroksunta soveltuivat erottavista tekijöistä huolimatta pysyvästi myös heränneiden pietistisperäiseen elämänkatsomukseen.

Kyseinen herännäisyyden kaksinapainen syntytausta sävytti varsin selvästi ja näkyvästi herännäisyyden myöhempää historiallista kehitystä. Yhtäältä herännäisyys jatkoi elämäänsä kasvavana, mutta yhteiskunnallisesti varsin eristyneenä pietistisväritteisenä kansanliikkeenä ja sai uusia uskonnollis-teologisia virikkeitä Suomeen ja Pohjoismaihin levinneestä uudesta Luther-harrastuksesta, jonka vaikutuksesta luterilaiset opinkäsitykset vahvistuivat sen piirissä. Herännäisyyden omimmaksi uskonnolliseksi piirteeksi muodostui kuva ikävöivää uskoa, jatkuvaa armon kerjäläisyyttä ja jokapäiväistä parannusta ja anteeksiantamusta korostavasta alatien kristillisyydestä, jota liike halusi painottaa kaiken arvovaltaisen, oppineen itsetietoisen ja muodollisen kirkollisuuden vastapainona. Tärkeäpää kuin oppi oli elämä.

Mutta toisaalta heränneiden romantiikka-idealismista saamat syvät vaikutteet olivat johtamassa jo varsin varhaisessa vaiheessa omalla painollaan liikkeen kiinnostuksen heräämiseen myös kansaa, sen kieltä, menneisyyttä ja kulttuuria kohtaan, jonka parissa se työskenteli. Tähän sitä oli ohjaamassa paitsi uskonnollisen toiminnan edellyttämä suomen kielen kehittämisen tarve ennen muuta romantiikan vaikutuksesta herännyt kiinnostus kansaa kohtaan. Näin se loi perustaa heränneiden aidolle kiinnostukselle heidän omaa hengellistä toimintansa läheisesti sivuavaa työtä kohtaan kansan kielen ja kulttuurin kehittämiseksi. Ei ollut suinkaan sattuma, että juuri monet herännäispapit tunsivat näistä vaikutteista käsin jo varhain suurta kiinnostusta heräävää suomalaisuusliikettä ja sen osoittamaa suomen kieltä ja Suomen kansallista menneisyyttä koskevaa tutkimista ja kehittämistä kohtaan. Tämä romantiikan sävyttämä aatteellis-isänmaallinen innostus johti sittemmin kansallisuusliikkeen nousun myötä myös kiinnostuksen suuntautumiseen suomensukuisiin heimokansoihin, josta tuli eräs herännäisyyden aktiivisen harrastuksen erityispiirre. Kansan kieleen, kansallisuuteen ja heimokansoihin kohdistunut mielenkiinto sai vähitellen varsin keskeisen aseman liikkeen piirissä. Tämä merkitsi samalla sitä, että aiemmin varsin sulkeutunut ja yhteiskunnallista osallistumista kartellut herännäisyys sosiaalistui, eli yhteiskunnallistui romantiikan ja kansallisuusliikkeen kautta. Juuri kansallisesta harrastuksesta muodostui herännäisyydelle sen silta suomalaiseen yhteiskuntaan, maailmaan, jonka poliittisia toimintoja se oli muilta osin halunnut kartella.

Samalla kun herännäisyys löysi romantiikan vaikutuksesta paikkansa nousevan kansallisuusliikkeen piiristä, sen asenne muuta yhteiskunnallis-poliittista toimintaa kohtaan säilyi edelleen varsin pidättyvänä. Niinpä heränneet eivät olleet näkyvän aktiivisia paikallisyhteisöjen maallisissa puuhissa. Tämä koski varsinkin asennetta kaikkia ihmiskeskeisiä aatteellisia pyrintöjä kohtaan nuorisoseuroista lähtien, mutta erityisesti nousevaa työväenliikettä. Samalla kun sosialismin teoriat saivat entistä keskeisemmän aseman työväenliikkeen piirissä ja sosialismin agitaattorit suuntasivat kritiikkinsä myös uskontoon, sen katsottiin heränneiden piirissä edustavan juuri niitä valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen nostattamia kielteisiä, ihmiskeskeisiä arvoja, joita koko restauraation aikakausi ja herätysliikkeet sen mukana alusivat kavahtaa. Tämä työväenliikettä koskenut kielteinen asenne ja liikkeen romanttisperäinen kansallismielisyys vaikuttivatkin sen, että heränneet löysivät maan itsenäisyyteen johtaneissa kiistoissa ja sittemmin puhjenneessa kansalaissodassa itsestään selvänä asiana paikkansa valkoisen Suomen riveistä. Saipa Malmivaaran johdolla kansalaissodassa taistelleitten eteläpohjalaisten heränneiden osuus valkoisen Suomen taholla korostetun myönteisen sankarihohteen. Etenkin V.A. Koskenniemen sodan jälkeen pohjalaisesta herännäisnuoresta piirtämä sankarillinen Nuori Anssi -kuva vahvisti niin valkoisen Suomen piirissä yleensä kuin heränneiden omassa keskuudessa erityisesti romanttis-idealistista kansallisuusihannetta ja sai monet näkemään nuoressa körttisotilaassa aidon ja ryhdikkään isänmaan sankarin. Näin kansalaissodasta muodostui tavallaan heränneille eräänlainen kansallisen ylösnousemuksen hetki. Samalla se oli omiaan vahvistamaan suuren yleisön silmissä herännäisyyden asemaa. Aiemmin syrjäisenä ja eristyneenä koettu uskonnollisen kansalaisliike alettiin valkoisen Suomen piirissä nähdä entistä selvemmin myös vahvasti isänmaallisena ideologis-yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Herännäisyyden kansalaissodan myötä saamaa uutta isänmaallis-uskonnollista roolia, jossa kuvastuivat selvästi liikkeen syntyyn pietismin ohella vaikuttaneiden poliittisten ja ideologisten tekijäin vaikutukset, oli omiaan vahvistamaan sekä Suomen itsenäistyminen että pelätyn kommunistisen Neuvostoliiton muodostuminen maan rajan taakse. Olivathan nämä muutostekijät omiaan ruokkimaan sekä romantiikan pohjalta nousevaa ihanteellista isänmaallisuutta että restauraation aikakauden aatteisiin liittynyttä antivallankumouksellista henkeä, jota voitiin soveltaa sekä suhteessa suomalaisiin punaisiin että kommunistiseen Venäjään. Herännäisyyden saama uusi uskonnollis-isänmaallinen rooli olikin epäilemättä innoittamassa siihen, että lukuisat herännäisnuoret näkivät maan itsenäistymisen jälkeen velvollisuudekseen lähteä aseellisesti puolustamaan myös suomensukuisten heimokansojen asiaa, joille Tarton rauhassa oli luvattu itsehallinto. Niinpä varsin runsaslukuinen joukko heränneitä osallistui vuosina 1918-1920 käytyihin ns. Vienen ja Aunuksen retkeen ja Viron vapaussotaan, jotka samalla suuntautuivat kommunistista Neuvostoliittoa vastaan.

Tämä herännäisyydelle tunnusomaiseksi muodostunut heimoharrastus sai sitäkin näyttävämmän ilmauksensa pian heimosotien jälkeen syntyneen Akateemisen Karjala Seuran toiminnassa, joka pyrki kokoamaan akateemisen nuorison toimintaan rajan taakse jääneiden heimokansojen hyväksi. Kun heränneisiin lukeutuva nuori heimosoturi, pastori Elias Simojoki nousi kyseisen liikkeen keskeiseksi suunnannäyttäjäksi ja puheenjohtajaksi, se oli samalla omiaan korostamaan herännäisyyden asemaa entisestään ei vain uskonnollisena herätysliikkeenä vaan myös äsken itsenäistyneen isänmaan vaikuttavana yhteiskunnallis-ideologisena puolustajana ja taisteluliikkeenä. Vaikka tämä kehityssuunta ei luonnollisestikaan koskenut koko herännäisyyttä uskonnollisena kansanliikkeenä, se oli luomassa kuitenkin uutta kuvaa koko herännäisyydestä. Pyrittiinhän AKS:n piirissä omaksuttua jyrkkää nationalismia tietoisesti saattamaan myös laajempien joukkojen omaisuudeksi uskonnollisen julistuksen kainalossa. Samalla kyseinen toimita johti herännäisyyden sisällä eräänlaisen ”suomalais-kansallisen uskonliikkeen” muotoutumiseen, jota sävyttivät ei perinteisen herännäisyyden vaan romanttisen sankaruuden, isänmaallisen ehdottomuuden ja jyrkkyyden sekä pyhän ryssä-vihan tunnot. Isänmaallinen toiminta alettiin samalla pyhittää, sakralisoida ja se muodostui tavallaan tämän suuntauksen uudeksi pelastusopiksi, joka muistutti paljossa Saksan evankelisen kirkon piirissä sittemmin syntyneen Glaubensbewegung der Deutsche Christen -liikkeen käsityksiä. Vaikka kyseiset ihanteet eivät suinkaan olleet sopusoinnussa kristillisen, puhumattakaan herännäisyyden perinteisen ihmiskäsityksen kanssa, ne saivat vallitsevassa tilanteessa vähitellen yleisemminkin hyväksymisen herännäisyyden piirissä. Tähän vaikutti nähtävästi osaltaan myös se herännäisyyden väljä pietistisperäinen opinkäsityksiä vieroksuva käsitys, ettei tärkeintä ollut oppi vaan elämä. Tämä koski selvästi esim. Elias Simojokea, jota voitiin pitää ehkä monella tavoin oman aikansa legendana, mutta jonka toiminnassa perinteiset kristilliset opinkäsitykset jäivät romanttisen sankarihurskauden varjoon Vaikka kyseiset suomalais-kansallisen uskonliikkeen korostukset herättivät ihastusta monissa liikkeen ulkopuolisissa piireissä, tämä romanttisen isänmaallisuuden terävöittämä herännäisyys antoi ulkopuolisille joskus aiheen käyttää myös sarkastista ilmaisua körttiromantikot, kuten AKS:n hovirunoilijana tunnettu professori Matti Kuusella oli joskus tapana korostaa.

Tätä ideologis-poliittista herännäisyyden kuvaa oli sittemmin omiaan vahvistamaan erityisesti rajantakaisen Neuvostoliiton tapahtumat ja niistä kantautuneet lukuisat todella pelottavat viestit, etenkin lukuisat viestit kirkkoon, uskontoon sekä läheisiin heimokansoihin kohdistuvasta sorrosta ja verisistä vainoista.. Kun tämän bolsevistisen hallituksen toimeenpaneman vallankumouksellisen puhdistuksen pelättiin leviävän myös Suomeen ja johtavan täällä uuden ”punakapinan” puhkeamiseen, katsoivat myös monet heränneet tämän edellyttävän aktiivista ryhtymistä toimiin isänmaan suojaamiseksi maata uhkaavalta sosialismin ja kommunismin rutolta. Se edellytti aktiivista toimintaa vallankumouksellisten voimien tukahduttamiseksi ja poisjuurittamiseksi. Tätä ajattelua tuki myös liikkeen perinteeseen vanhastaan kuulunut vastavallankumouksen henki ja perinne. Taistelun ei käsitetty kohdistuvan vain vallankumoukseen sinänsä, vaan sen väärää ateismille ja rationalismille perustuvaa maailmankäsitystä vastaan, joka haluttiin samalla juurittaa pois — jopa väkivaltaisesti.

Edellä mainittu uskonnollis-ideologinen käsitys loi kaikupohjaa koko 1930-luvun poliittiselle liikehdinnälle etenkin Etelä-Pohjanmaalla ja johti meille entuudestaan tunnettuihin ilmiöihin, joita ei tässä yhteydessä ole syytä lähemmin kerrata. Näihin kuuluivat mm. se tosiasia, että heränneet osallistuivat Etelä-Pohjanmaalla varsin aktiivisesti 30-luvun alussa puhjenneen Lapuan liikkeen toimintaan, jopa sen toimeenpanemiin kyydityksiin ja taisteluhenkiseen talonpoikaismarssin. Niin ikään herännäisedustajat olivat varsin keskeisesti mukana Lapuan liikkeen perillisenä syntyneen Isänmaallisen Kansanliikkeen toiminnassa. Lukeutuivatpa useat Isänmaallisen Kansanliikkeen keskeiset vaikuttajat ja kansanedustajat heränneisiin ja monien IKL:n paikallisyhdistysten johdossa toimivat monin paikoin herännäispapit. Siten 1930-luvun äärioikeistolainen poliittinen liikehdintä kantoi eräissä osin maata varsin merkittävässä määrin herännäisleimaa, mikä samalla legitimoi julkisuudessa oikeistoliikkeen toimintaa. Tämä koski kuitenkin ensisijaisesti Etelä-Pohjanmaata ja eräitä muita osa maasta, kun sen sijaan herännäisyys perinteisenä kansanliikkeenä jäi monissa osissa maata tämän kehityksen ulkopuolelle, jopa vieroksui siihen liittyneitä ilmiöitä. Sen vaikutus säteili kuitenkin myös muualle maahan mm. mustapaita- ja sini-musta -järjestöjen toiminnan muodossa, joiden välityksellä aatetta pyrittiin levittämään erityisesti nuorison keskuuteen. Näin herännäisyydestä muovautui monien käsityksissä uskonliike, jonka piirissä kansallisuus ja sen puolustaminen nousivat lähes toisen uskonnon asemaan. Vaikka tämä ei luonnollisesti koskenut herännäisyyttä kokonaisuudessaan, liike sai myös yleisemmin selvästi tämän oikeisto-ideologisen uskonliikkeen leiman. Tätä kuvaa vahvisti eräiden herännäisedustajien mm. näkyvä asema Isänmaallisessa kansanliikkeessä sekä eräät herännäisjohtajien selvästi oikeisto-ideologiset kannanotot.

Tämän kommunisminvastaisen, oikeistoideologisen näkemyksensä pohjalta eräät herännäispiirit ja herännäisjohtajat asettuivat sittemmin 1930-luvulla varsin varauksettomasti ja kritiikittömästi kannattamaan esim. Saksan kansallissosialistista liikettä. Tästä oli osoituksena mm. kansallissosialistisen järjestelmän ja Hitlerin vuoden 1933 heränneiden nuorisolehdessä Heräävä Nuoriso saama ylistävä arviointi. Kommunisminvastaisen asenteen lisäksi lehti antoi varuksettoman tukensa myös sille yksivaltaiselle ja johtajavaltaiselle hallintojärjestelmälle, minkä kasallissosialistit olivat panneet Hitlerin johdolla toimeen. Sama kritiikitön asenne sai sittemmin näyttävän ilmauksensa myös herännäisjohtajan tunnetun kouluneuvos Matti Pesosen Hengellisessä Kuukausilehdessä 1941 tuolloin suomeksi ilmestyneestä Hitlerin Mein Kampf -teoksesta eittämässä arviossa. Pesonen arveli, ettei hän ollut koskaan aiemmin ”kansan elämälle elintärkeistä kysymyksistä lukenut toista niin syvälle luotaavaa kirjaa”. On sanomattakin selvää, ettei kouluneuvoksen lausunto perustunut minkäänlaiseen kansallissosialismin yhteiskunnallisen tai muun luonteen todelliseen tuntemukseen. Hänen kuten monen muunkin suomalaisen silmissä ”syvälle luotaava” kokemus perustui vain uskomukseen, että Hitler ja hänen johtamansa liike panivat sulun pelätyn kommunistisen liikkeen leviämiselle. Se oli riittävää ja elintärkein kysymys.

Tämä herännäisyyteen tai sen erään ryhmän syvälle juurtunut isänmaallisuuden tunne ja kommunismia kammoava asenne kuvastui myös siinä André Swanströmin äskettäin suomalaisen SS-pataljoonan vaiheita koskevassa kirjassaan esittämässä toteamuksessa, että juuri herännäistaustaiset nuorukaiset olivat alttiita hakeutumaan sittemmin arvostelua osakseen saaneen suomalaisen SS-pataljoonan riveihin. Mihin tämä perustui? Niin kuin olen jo aiemmin todennut, myös tämän perusteena oli epäilemättä herännäisyyden an piirissä osittain muotoutunut romanttis-idealistisen hengen nostattama isänmaallisuus, jonka innoittamana monet nuorukaiset olivat valmiita lähtemään myös kansallissosialistisen SS-liikkeen riveihin taistelemaan isänmaansa suurimpana uhkana pitämäänsä kommunismia vastaan. Taustalla oli pietistiseen hurskauteen kietoutunut romanttis-idealistinen maailmankuva ja sankaruuden ihanne, joka sai lähtemään myös tälle matkalle. Se sisälsi myös uuden uskonnon ja sen sovitusopin piirteitä.

On toisaalta sangen mielenkiintoista nähdä, miten tämä vilpitön sankari-ihanne saattoi johtaa vakavaan ristiriitaan kristillisen herännäisperinteen kanssa. Tämä näkyi esim. SS-sotilaspastori Ensio Pihkalan osalta vakavana ristiriitana, minkä hänen toisaalta herännäisperäinen kristillinen vakaumus ja toisaalta romanttisperäinen sankarihurskaus saattoivat synnyttää. Oman kristillisen vakaumuksensa pohjalta hän joutui kaiken SS-osaston toiminnan nähtyään pettyneenä toteamaa; emmehän me ole tulleet tänne vain tappamaan ja hävittämään. He olivat todellakin lähteneet liikkeelle toisista ihanteista.

Se suomalais-kansalliseksi uskonliikkeeksi muotoutunut herännäisyys, jossa uskonto ja nationalismi olivat kietoutuneet läheisesti toisiinsa ja jonka monet näkivät edustavan aidosti suomalaista kristillisyyttä, ajautui toisen maailmansodan päättymisen myötä murrokseen. Tähän oli syynä lähinnä se poliittinen ja maailmankatsomuksellinen käänne, jonka sodan lopputulos aiheutti. Veihän syntynyt murros joko kokonaan tai osittain perustan monilta niiltä taustatekijöiltä, joiden varaan kyseinen uskonkäsitys oli rakentunut. Näihin aikahistoriallisiin tekijöihin olivat kuuluneet paitsi toive isänmaata uhanneen kommunismin vaaran väistymisestä, ennen muuta romantiikan ihanteille rakentuva sankarillinen ihmis- ja isänmaa-käsitys ja kansallisuusaatteen nostattama heimoharrastus ja siihen liittynyt heimo-aate. Kun kommunistinen Neuvostoliitto oli sodan seurauksena noussut vastoin odotuksia keskeiseksi maailmanvallaksi ja kommunistinen liike saavuttanut myös Suomessa hyväksytyn, jopa vaikuttavan aseman, oli kommunismiin kohdistuvasta antivallankumouksellisesta asenteesta ainakin entisessä muodossaan pakko luopua. Samalla tavoin hävitty sota oli vienyt pohjan sekä sankarilliselta uskolta isänmaan suureen tulevaisuuteen että Suomen mahdollisuudelta toimia suurena suomensukuisten heimojen kokoajana ja auttajana. Samalla murros kosketti myös sitä idealismi-romantiikan todellisuuskäsitystä, uskoa hengen ensisijaisuuteen, johon myös 1800-luvun herätysliikkeet olivat myös ihmiskäsityksessään suuressa määrin yhtyneet. Siten murros kosketti poliittisen, yhteiskunnallisen ja aatteellisen muutoksen ohella syvästi koko todellisuuden käsitystä.

Vaikka edellä mainittu murros kosketti luonnollisesti vain osaa herännäissyyttä — eihän esim. kiihkonationalismi ollut koskaan saanut laajemmin tilaa kansanomaisen herännäisyyden piirissä eri puolilla maata — sen synnyttämä muutosvaikutus ulottui pitkälti koko liikkeeseen. Se vaikutti väistämättä liikkeen sekä pietistiseen perintöön että romantiikasta tulleisiin kansallisiin korostuksiin. Samalla kun liike joutui olosuhteitten muuttuessa luopumaan romantiikan perintönä syntyneestä yksisuuntaisesta nationalismista, murentui liikkeen piirissä myös sen pietistisestä perinteestä noussut pidättyvä suhde maailmaan, mikä oli omiaan johtamaan liikkeen jäsenten kaikinpuoliseen yhteiskunnalliseen avartumiseen. Tätä muutosta oli omiaan vauhdittamaan se sodanjälkeisestä muuttuneesta yleisestä ilmapiiristä liikkeelle lähtenyt nuorison henkinen kapina, joka 1960-luvulta lähtien suuntautui isien ja äitienkin perinteisiä näkemyksiä vastaan ja oli merkkinä ajan todellisuuskäsityksen yleisestä muuttumisesta. Ei ollut mielestäni mikään sattuma, että tämä ns. isä-kapina kosketti ymmärtääkseni varsin laajasti ja syvästikin juuri niitä herännäispiirejä, jossa pietismin ja romantiikan symbioosi ja sen pohjalta syntynyt suomalais-kansallinen uskonliike oli saanut runsaimmin tilaa.

Herännäisyyden irtaantuminen pietismi-romantiikan symbioosista ja yleinen avautuminen ovat puolestaan johtaneet liikkeen etsimään uutta suuntaa muutosta seuranneina vuosikymmeninä. Sikäli kuin olen vain sivusta seuranneena voinut päätellä, se etsintä on suuntautunut niin liikkeen perinteiseen asemaan alatien uskonnollis-teologisena vaikuttajana kirkossa kuin sen asemaan nykyajan yhteiskunnassa toimivana aktiivisena uskonnollisena vaikuttajana. Yhteisenä tavoitteena on ollut herännäisyyden uskonnollisen sanoman ja liikkeen aseman määrittely muuttuneessa tilanteessa.

Kun Berliinin Humboldt-yliopiston professori Friedrich Schleiermacher esitti herännäisyyden syntyaikoihin oman käsityksensä uskonnosta, hän herrnhutiaisuudesta saamiensa vaikutteiden mukaisesti asettui päättävästi vastustamaan valistuksen uskontokäsitystä ja huomautti, että uskonnon samaistaminen moraaliin tai sen käsittäminen pelkäksi moraaliopiksi oli kaiken sekaannuksen alkulähde. Sen joka halusi käsittää uskonnon, täytyi ymmärtää sen omaluonteisuus. ”Uskonto ei ollut vain joitakin opinkaavoja tai ulkonaisia sääntöjä tai järjen tietoa tai moraalia ja metafysiikkaa. Se oli enemmän kuin ajattelua ja toimintaa, enemmän kuin uskoa oppilauseisiin tai oikein tekemistä. Se oli tunnetta ja kokemusta, jolle kuului oma itsenäinen alueensa inhimillisessä hengenelämässä. Se oli äärettömän kokemista ja koko maailmankaikkeutta koskeva käsitystapa”

Vaikka Schleiermacherin sanoissa kuvastui selvästi hänen oman aikansa korostukset, ne sisälsivät myös pysyvän viisauden. Mitä hän halusi korostaa? Ehkä lähinnä sitä, ettei kristillistä uskontotuutta, sen suurta vapautuksen sanomaa, saanut alistaa eikä kytkeä mihinkään ajallisiin arvoihin, aatteisiin ja virtauksiin tai tehdä niistä uskontoa, niin lupaavia ja puoleensavetäviä kuin ne saattoivatkin olla. Tästä samasta varoittaa myös herännäisyyden historia.