3. Paavo ja Lutherin vanhurskauttamisoppi
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

3. Paavo hyväksyy Lutherin vanhurskauttamisopin

Kuva Aholansaaresta Paavon pirtistä, Ukko-Paavon kammarin pöydältä. Paavo oli ahkera lukumies.
Kuva: Artturi Kivineva

Paavo oli lukumies kuusivuotiaasta alkaen. Toisten lasten tapaan oli kaksi kirjaa käytössä: virsikirja ja katekismus. Paavo oli hyvämuistinen ja oppi ulkoa kymmenet käskyt. Paavolla oli käytössään myös Raamattu. Mikäli tällä hetkellä Aholansaaressa oleva raamattu on Paavon omistama ensimmäinen raamattu, niin ei näytä siltä, että se olisi keskenkasvuisen pojan läpilukema. Jonkin verran sitä on luettu ja sen kansilehdillä on Paavon omaisten nimikirjoituksia. Sen sijaan Wilcoxin Kallihit hunajan pisarat kalliosta Kristuksesta on ilmeisesti ollut enemmän käytössä. Sen ensimmäinen suomalainen laitos sisältää professori Osmo Tiililän arvion mukaan noin kolmanneksen Lutherin selvityksiä. Tässä muodossa se läpäisi sensuurin. Myös pietistisiä kirjoja oli Paavolla. Ruotsissa alettiin julkaista Lutherin teoksia 1820-luvun lopulla ruotsiksi. Jonas Lagus tilasi niitä jo silloin. En ole onnistunut saamaan selville mistä Paavo sai idean ruveta lukemaan samaan aikaan Lutherin Roomalaiskirjeen esipuhetta. Oliko mahdollisesti niin, että Paavo saatuaan toisen Raamatun 1820-luvun lopulla, löysi aivan kuin sattumalta Roomalaiskirjeen esipuheen ja alkoi sitä lukea, voi sanoa, lukemasta päästyäänkin. Sitä on luettu niin paljon, että tekstistä putoilisivat kirjaimet pois, ellei niitä olisi liimattu paikoilleen jälkeenpäin. Näin kuuluu selityksen alku vuonna 1842 painoksen mukaan:

"Tämä Epistola on oikia pääkappale Uudessa Testamentissa, ja kaikkein selkein Evankeliumi, joka olis kelvollinen, että jokainen Christitty ihminen ei ainoasti sitä sana sanasta muistaisi: mutta sitä joka päivä harjoittais, niin kuin sielun jokapäiväistä leipää, sillä ei se taida koskaan täydellisesti eli kohtuullisesti luetta eikä pidettä. Ja jota enemmän sitä luetan, niin sen kaunemmaksi se tulee. Sen tähden on tämä Esipuhe tehty, jolla niin kuin owi tähän Epistolahan walmistetan, sitä sen paremmin ymmärrettä. Sillä tähän asti on se selityxillä pimitetty, joka on kuitenkin itzeztänsä kirkas paiste, ja woi Raamatun walaista ja selittä."

Tässä Paavo löysi elämänsä aarteen. Hänen ei tarvinnut enää muita ruokapaikkoja etsiä. Vanhurskauttaminen tuli pitkäksi aikaa Paavon rakkaimmaksi seurapuheen aiheeksi. Vaikuttaa siltä, että Karjalan kansan tunkeilu Paavon kuuloon johtui siitä, että Paavo jo tällöin puhui vanhurskauttamisesta. Siitä Paavo puhui N.G. Malmbergin kanssa, kun he ensi kerran tapasivat Nivalassa vuonna 1834, vaikka Malmbergille asia oli vielä outo. Viimeksi mainittu eli ainakin osaksi Pietarissa vuonna 1829 omaksumansa boosilaisperinteen pohjalla, johon Jumalan sanan julistaminen kuului tärkeänä osana. Toinen Malmbergin opinjuuri tuolloin oli ruotsinmaalaisen Henric Schartaun kirjoitukset, joissa painotettiin pappisjohtoista seurakuntaoppia. Malmberg herätti huomiota jo ulkonäöltään, missä hän liikkui. Hänestä ehkä joku olisi saattanut sanoa samaa, mitä Raamattu sanoo nuoresta Saulista. Saul oli Israelin kaunein mies ja päätä pitempi muita. Lisäksi Malmberg oli aikansa parhaita puhujia. Ihmiset parveilivat hänen ympärillään. Kahta vuotta myöhemmin Paavo tapasi Jonas Laguksen. Paavon puhe valtasi Laguksen, joka Paavon puheen kuultuaan pyysi anteeksi, että hän oli luullut Paavoa harhaoppineeksi. Hänestä tuli Paavon elinikäinen ystävä ja liittolainen. Molemmat olivat pienryhmien miehiä. Lagus oli tutustunut Lutheriin jo 1820-luvulta lähtien, jolloin Ruotsissa oli alettu julkaista Lutherin teoksia ruotsinkielellä. Vuodesta 1842 lähtien Lagus ja Paavo alkoivat kiinnittää huomiota Kristuksen toiseen tulemiseen. Tältä ajalta on ilmeisesti peräisin Paavon toisen Raamatun Johanneksen Ilmestyskirjan alkulukujen kuluminen. Laguksella alkoi vakiintua käsitys, että herätysten aika on ohi ja että ennen Kristuksen tuloa paatumus saa jalansijaa.

Fredrik Gabriel Hedberg oli kotoisin Raahesta, mutta pappistutkinnon suoritettuaan hän ei palannut kotiseudulleen takaisin, vaan jäi papiksi Etelä-Suomeen ja oli Helsingin teologisen keskustelupiirin ulkojäsen ja samalla opasti Turussa pappistutkintoon valmistuvia nuoria teologeja. Nuoren Hedbergin ympärillä liikkui herätys. Hänet katsottiin niin vaaralliseksi, että hänet lähetettiin Oulun vankilan saarnaajaksi. Hän asui perheensä kanssa vankilan ulkopuolella, mutta hän sai toimia vain vankien parissa. Hän ei saanut kastaa edes vanginvartijan lasta. Hedberg sai taloudellista apua heränneiltä papeilta. Samalla Hedberg nousi nuorten heränneiden pappien johtajaksi. J. I. Berghillä oli opillisesti parhaat teologiset tiedot pietismistä. Kesällä 1839 Hedberg ja Bergh keskustelivat kysymyksestä, voiko uskoa itsensä vanhurskaaksi, jos ei tunne olevansa vanhurskautettu. Bergh vastasi kieltävästi. Hedberg hätääntyi ja kirjoitti asiasta Lagukselle. Tämä kääntyi Paavon puoleen. Paavon kanta oli, ettei kysyvä ihminen ollut kumpaakaan: ei vanhurskautettu eikä kadotettu. Samassa yhteydessä Paavo haukkui Berghiä filosofiksi. Harjoitettu järjen viisaus oli Paavon mielestä kaikkein vaarallisin asia uskovalle ihmiselle. Bergh joutui sivuun vuosikausiksi.

Mikä sitten erotti Paavon ja Hedbergin ennen kuin vuottakaan oli kulunut siitä kun he käsi kädessä kävelivät Espoon kalliolla ja iloitsivat yhteisestä uskosta? Vanhurskauttaminen oli selvä ja varma asia, siitä ei tarvinnut keskustella. Mutta taustatekijät olivat erilaiset. Paavolla oli eräs tärkeä nuoruuden muisto. Isä olisi halunnut hänen osallistuvan talkootansseihin kylän muun väen kanssa. Tuossa vaiheessa lähes 20-vuotiaana hän eli niin tiukkaa herätyskautta, että hän pelkäsi menettävänsä uskonsa, jos hän kotikylän väen kanssa talkootyön ja aterian lisäksi vielä pyörähtelisikin. Vielä 64-vuotiaana hän oli tässä asiassa yhtä jyrkkä kuin 19-vuotiaana. Niin sitten kävi niin kuin kävi. Heränneiden omatunto oli viritetty toisin kuin evankelisten. Hedbergillä ei ollut sellaista menneisyyden painolastia, joka olisi vaikuttanut Paavon ja hänen suhteisiinsa. Paavon ja Hedbergin välien kompastuskiveksi tuli tammikuussa 1844 Suoniemen kappalaisen virkaanasettamispäivässä tapahtunut pieni ylitsekäyminen, jota voi kutsua vaikkapa Suoniemen saapaskatrilliksi. (Tietosanakirjan mukaan se on 1700- ja 1800-luvuilla tanssittu yleiseurooppalainen seuratanssi.) Karkun emäseurakuntaan kuuluvassa Suoniemen kappelissa vietettiin uuden kappalaisen Frans Henrik Velleniuksen virkaanasettajaisia. Hedberg itse ei ollut paikalla. Sen sijaan oli joukko nuoria evankelisia pappeja ja intomielisiä teologian ylioppilaita. Virkaanasettamisen muodollinen puoli tapahtui niin kuin pitikin. Pappilassa nuoruus tuli esille. Yhdessä iloittiin yhteisestä uskosta, luettiin Lutherin kirjoja ja Raamattua. Paikalla oli Hedbergin ystäviin kuulumattomia. He olivat ihmeissään. Laulettiin virsiä ja hengellisiä lauluja. Mukana oli myös Tampereen silloinen kaupunginsaarnaaja Josef Grönberg, joka ei vielä ollut ratkaissut kumpaan herätysliikkeeseen hän kuuluisi. Hänellä oli lähiomaisia sekä heränneiden että Hedbergin ystävien joukossa. Hän tempasi viulun käteensä ja ryhtyi säestämään lauluja. Illan jatkuessa kävi niin kuin miesjoukossa saattaa käydä. Laulut kevenivät ja saivat vapaampia muotoja. Lopuksi Grönberg soitti saapaskatrillin ja jotkut nuoret sen myös tanssivat. Totia oli juotu ajan tavan mukaan, muttei humalaan asti.

Asia tuli uudelleen esille jo seuraavana aamuna, kun Suoniemestä palaavat tapasivat Tampereella J. I. Berghin, joka oli ollut Ruovedellä Bergrothien omistamalla Peskan tilalla valmistautumassa teologisten jatko-opintojen vaatimaan tenttiin ja oli nyt palaamassa Helsinkiin. Monet nuorista olivat Berghin oppilaita ja suurena uutisena kertoivat hänelle eilisillan tapahtumista. Bergh tajusi heti, että nyt oli kynnys ylitetty, jota pietistit eivät enää voi ylittää. Etenkin pohjalaiset suuttuivat ja riita alkoi. Savolaiset Berghiä myöten eivät ottaneet osaa keskusteluun. Paavolle asiasta ei kukaan puhunut ennen kuin vasta huhtikuun 10. päivänä Suonenjoella, Bergh-veljesten isän hautajaisten yhteydessä. Silloin oli Paavon vuoro suuttua. Hän siltä istumalta saneli Hedbergille kirouskirjeen. Hedberg ei ollut hautajaisiin tullut eikä siellä ollut J. I. Berghkään, joka oli vainajan neljäs ja nuorin pappispoika. Paavo ja Hedberg eivät enää tavanneet toisiaan. Bergh muutti opettajaksi Kuopioon ja Paavon ja hänen välinsä palautuivat. Berghistä tuli Paavon "esikuntapäällikkö". Paavo asui Berghin kotona Kuopiossa käydessään. Heränneiden ja Hedbergin välit eivät uskonyhteyden tasolle enää palautuneet. Hedbergin ja Paavon välinen liitto ei ollut koskaan täysin yhtenäinen. Paavon puolella oli pietistejä, jotka eivät Lutherin vanhurskauttamisoppiin osanneet panna painoa. Hedbergin ystävissä oli vanhoja kirkkoherroja, jotka taas eivät tunteneet pietismiä. Laskin aikaisemmin paljonko yhteensä pappeja liikkeessä oli ennen hajaannusta ja sain luvun 143. Hedberg vei mennessään 61 pappia ja Paavolle jäi 82, prosenteissa 42.66 % ja 57,34 %. Paavo ei osannut Hedbergiä kirotessaan arvioida, mikä seuraus siitä olisi.

Me tämän ajan heränneisiin kuuluvat olemme saaneet elää suhteellisen rauhallista aikaa. Sopu on säilynyt pitkiä aikoja. Paavon aikana tilanne oli toisin. Herännäisyys ilmeni alueittain eri tavalla. Hedbergin ongelmien kanssa lähes samanaikaisesti käytiin kamppailua Kalajokilaaksossa. Vuonna 1828 Jonas Lagus siirtyi ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Ylivieskan kappalaiseksi. Hänen suomenkielentaitonsa siinä vaiheessa oli lähes olematon. Hän jakoi kirjasia seurakuntalaisille, niiden joukossa myös Thomas Wilcoxin Hunajan pisaroita. Hänen täytyi kirjoittaa aluksi jokainen suomenkielen sana, mitä hän puhui. Kovalla työllä hän hankki hyvän suomenkielen taidon myös kirjallisesti. Hänen 1. vaimonsa kuoli lapsivuoteeseen keväällä 1836 ja kaksoslapset seurasivat äitiään. Vuoden kuluttua Lagus solmi uuden avioliiton Vaasasta kotoisin olevan varakkaan kauppiaan lesken Albertina Widmarkin kanssa. Samalla aviopari sai käsiinsä melkoisen omaisuuden. Laguksella oli mahdollisuus laatia suuria suunnitelmia. Hän suunnitteli lähetysseuran perustamista. Ruotsissa oli perustettu ensin vuonna 1834 lähetyslehti ja seuraavana vuonna Ruotsin lähetysseura. Tukholman Missions-Tidningin nimellä kulkevaa lehteä tilattiin myös Suomeen Raamattujen ohella. Samalla sinne pystyi lähettämään lähetykselle koottuja varoja. Syksyllä 1836 arkkipiispa E.G. Melartin jakeli vieraillessaan Pohjanmaalla Ruotsin lähetysseuran lentolehtisiä ja kehotti harrastamaan lähetystä. Lähetysharrastuksen vastainen käänne tapahtui jo keväällä 1837. Arkkipiispa kävi audienssilla keisarin luona Pietarissa, jossa keisari antoi arkkipiispan erityiseksi tehtäväksi pietismin torjumisen. Venäjällä ei ollut pääministerin virkaa. Keisari itse hoiti asioita. Arkkipiispa ei voinut paljastaa keisarilta saamaansa tehtävää kappalaisen asemassa olevalle henkilölle. Lähetysseuran perustamisajatus jäi siihen, että Lagus sai sen kertoa kesällä 1837 arkkipiispalle häämatkansa yhteydessä. Lagus osti suuren Similä- eli Toivola-nimisen maatilan Ylivieskan kirkolta ja rakennutti siihen koulurakennuksen, jossa oli luokkahuone ja oppilaiden majoitustilat. Arkkipiispalla ei ollut valtuuksia perustaa koulua. Hän selvisi asiasta sillä, että koulun perustamista ei muodollisesti otettu käsiteltäväksi tuomiokapitulissa. Niin uhkarohkea Lagus ei ollut, että hän olisi aloittanut koulun pitämisen ilman kirkollisten esimiesten lupaa.

Lagus ei silti jäänyt neuvottomaksi. Hän ilmeisesti neuvotteli asiasta Ukko-Paavon kanssa. Pyrkimyksenä oli saada Paavon tapainen henkilö maatilan hoitajaksi ja samalla huolehtimaan myös paikkakunnan heränneistä. Iisalmella oli L.J. Niskasen serkku Wilhelm Niskanen. Serkukset olivat syntyneet vuonna 1796 ja liittyneet Paavon ystäviin samanaikaisesti vuonna 1819. Myös Wilhelm Niskanen oli hankkinut luku- ja kirjoitustaidon, luki serkkunsa kanssa lähes kaiken suomenkielellä silloin julkaistut kirjat. Serkkunsa taitoinen kynämies hän ei ollut, mutta harkitsevampi ja vähäpuheisempi kuin serkkunsa. Hänen perheensä oli kasvanut siihen mittaan, että kotitalo oli käymässä liian pieneksi. Alun perin Wilhelm Niskasen tarkoitus oli saada ostetuksi oma talo, jossa hänen poikansa voisivat työskennellä.

Tämä suunnitelma olikin tarpeen, sillä yhteistyö Laguksen kanssa ei sujunut toivotulla tavalla. Lagus oli ruotsinkielinen säätyläinen, jolla oli omat tapansa. Lagus lähetti työmiehet sunnuntai-iltana ennen seuroja viikoksi ulkosaroille. Siitä Niskanen ei pitänyt. Niskanen kohteli työmiehiä savolaiseen tapaan siten, että palveluväki söi samassa pöydässä samaa ruokaa isäntäväen kanssa. Lagus puolestaan huomautti Niskasta siitä, että Niskasen perheessä ei pidetty iltahartauksia. Myös muutenkin heidän tapansa poikkesivat. Jumalanpalveluksen tai muun hengellisen tilaisuuden jälkeen Lagus kokosi joitakin parhaita ystäviään, kutsui heidät kotiinsa ja keskusteli heidän kanssaan syvällisesti hengellisistä asioista. Muulle kirkkoväelle hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Niskanen katseli aluksi tätä menoa ja alkoi sitten keskustella heidän kanssaan. Hän tutustui pohjalaiseen väkeen. Häntä alettiin kutsua koteihin. Vähitellen alkoi seurojen pito ja niin Niskasesta kehittyi paikallinen johtaja. Parin vuoden kuluttua hän osti itselleen Nivalan puolelta Niskakoski-nimisen talon ja lyhyessä ajassa yhdessä poikiensa kanssa saattoi sen hyvään kuntoon. Laguksen sisar meni naimisiin Oulun läänin Pyhäjärven kappalaisen Isak Lesceliuksen kanssa. Lagus vieraili kesäisin siellä, ihastui Pyhäjärven kauniiseen maisemaan ja siellä liikkuneeseen hengelliseen herätykseen. Lescelius kuoli alkukesästä 1842 samaan aikaan kun Turussa valmistauduttiin pitämään synodaalikokousta. Lagus saarnasi useita kertoja Pyhäjärvellä. Ihastuminen oli molemminpuolista. Lagus haki paikkaa, sai vaalisijan ja lähes kaikki äänet. Armovuosien päätyttyä vuonna 1845 Lagus muutti Pyhäjärvelle.

Kuten jo aikaisemmin oli esillä, Lagus alkoi vuoden 1842 paikkeilla kääntyä entistä enemmän sisäiseen tarkkailuun. Hän alkoi odottaa Kristuksen nopeaa paluuta ja uskoi herätysten ajan loppuneen. Paavo alkoi seurata tässä Laguksen ajatuksia. Kalajokilaaksossa Wilhelm Niskanen taas kokosi väkeä ympärilleen. Hän kävi lähiseurakunnissakin aina Lapuaa myöten ystäviä tapaamassa. Lagus oli saanut kannattajia Kalajoen seurakunnasta. Etenkin monet heränneistä papeista alkoivat seurata häntä ja jotkut varakkaat talonpojat. Pyhäjärvellä Lagus otti ohjat tiukasti käsiinsä. Hän kielsi kokonaan seurustelun Wilhelm Niskasen kannattajien kesken. Heidät oli körttipukuisina helppo tuntea silloin kun he Kalajokilaaksosta olivat menossa Pyhäjärven kautta Pohjois-Savoon. Heille ei saanut tarjota ruokaa eikä yösijaa. Paavo ja Lagus olivat sitä mieltä, että asiat korjaantuvat kun Wilhelm Niskanen saadaan vaikenemaan. Paavo lähetti pannakirjeen Niskaselle. Silloin N.G. Malmberg asettui Niskasen puolelle. Lagus ja Paavo eivät tunteneet Pohjanmaan oloja. He luulivat, että asia on sillä selvä, kun Paavo lähettää pannakirjeen Niskaselle. Nyt he ajattelivat, että lähetetään vielä lisäksi pannakirje N.G. Malmbergille, niin muut palaavat järjestykseen.

Etelä-Pohjanmaan tilanne oli kuitenkin monimuotoisempi kuin savolaiset luulivat. Helsingin heränneiden ylioppilaiden piiri oli hajonnut, koska heille ei ollut annettu työtä eikä virkapaikkoja Helsingissä. J.I. Bergh ja Lars Stenbäck olivat siirtyneet koulualalle, Bergh Kuopioon, Stenbäck Vaasaan. Nuoremmat C.G. von Essen ja A.W. Ingman olivat siinä määrin ihastuneita Malmbergiin, että he menivät Lapuan lähiseurakuntiin papiston apulaisiksi. Alfred Kihlman oli toisten nuorten pappien tavoin ollut kotiopettajana Malmbergin perheessä ennen lähtöään Saksaan opintomatkalle. Malmbergin vaimo oli Ruoveden kirkkoherraperheen Bergrothien vanhin tytär Amanda. Muutoin sopusuhtaista avioliittoa kiusasi Amanda-rouvan ajoittaiset mustasukkaisuuskohtaukset, joita tapahtui aina lapsivuoteen aikana. Silloin hän kertoi ystävilleen ja häntä hoitaneille naisille uskomattomia juttuja miehensä uskottomuudesta. Markkinamatkalla tammikuussa 1849 oli tähän lisätty vielä Malmbergin juopottelu. (Viimeksi mainittu asia on Alfred Kihlmanin kertoma myöhemmin, jolloin välit Malmbergin kanssa olivat poikki. Kihlman muisti asian väärin. Silloin paikalla ollut teologian ylioppilas M.A. Pelkonen kirjoitti kavereilleen välittömästi. että Durchman ja Malmberg sairastuivat ja jäivät yhteiseen majapaikkaan sairastamaan. Alkoholinkäytöstä ylioppilas ei puhu mitään. M.A. Pelkonen 26.1.1849 opiskelijatovereilleen B.C. Sarlinille ja Johan Warenille.)

Äsken mainitut oppineet teologit olivat opiskeluaikanaan lukeneet ruotsalaisen teologin Henric Schartaun artikkeleita, joissa oli kaksi heränneiden omista eroavaa piirrettä. Schartau korosti seurakuntakeskeistä, pappisjohtoista näkemystä, johon kuului 1600-luvulla kehittynyt ordo salutis eli armonjärjestys. Bergh-veljekset sen tunsivat ja ainakin osittain hyväksyivät. Kun J.I. Bergh alkoi sitä esitellä monisanaisesti Lapualla vuonna 1846 Marielundissa pidetyissä häissä, Paavo keskeytti hänet sanomalla, ettei sitä kuitenkaan jaksa noudattaa. Nuoret papit eivät ymmärtäneet tilannetta. Heille oli käsittämätöntä, miten oppimaton talonpoika keskeyttää teologian dosentin puheen. Se oli hetki, josta kritiikki Paavoa vastaan alkoi. Malmbergin arvovalta oli niin suuri nuorten pappien keskuudessa, että he eivät nousseet häntä vastaan ennen kuin juorut Malmbergin huorinteoista olivat lähteneet liikkeelle. Silloin he tunsivat tarvitsevansa uuden opin. Alfred Kihlman oli samaan aikaan saanut keuhkotulehduksen ja joutui lähtemään sen vuoksi ulkomaille. Hän pysähtyi Etelä-Saksaan ja tutustui professori Johan Tobias Beckin teologiaan. Uutta siinä oli vanhurskauttamiskäsitys. Sen mukaan ihminen ei ainoastaan saa vanhurskautta Jumalan edessä syntien anteeksisaamisen yhteydessä, vaan hän puhdistuu synneistään samalla kertaa. Siksi beckiläisyyttä on sanottu siveysopiksi. Kihlman parani sairaudestaan ja palasi Suomeen kesällä 1852 Paavon kuoleman jälkeen. Ennen Kihlmanin paluuta tapahtui muutakin. Lähinnä Etelä-Pohjanmaan heränneet papit kokoontuivat kappalaisen C.G. von Essenin kutsusta huhtikuun alussa Ylihärmään yhteiseen kokoukseen. Ainoastaan Malmberg oli jätetty kutsumatta. Kokoontunut papisto ei enää keskustellut Malmbergistä. He olivat nyt laatimassa yhteistä tulevaisuuden suunnitelmaa. Siihen kuului luopuminen puolueesta ja palaamista kirkon piiriin. Malmbergin käyttämä saarnatapa hylättiin, palattiin käytössä oleviin virallisiin teksteihin, jätettiin seurat ja körttipuku He halusivat olla kirkollisia, ei mitään muuta. Seurauksena oli, että Etelä-Pohjanmaalle ei syntynyt toista tupaa.

Tapahtuu
Pe 15.12.
Klo 18
Uusin kirkkain sävelin -kuorokonsertti Oulunkylän vanhassa kirkossa. Lisätietoja
Pe 2.2.–4.2.
Seuraliikepäivät Aholansaaressa. Lisätietoja.
Su 18.2.
Klo 10.00
Siionin virsien juhlasunnuntai Kokkolassa. Lisätietoja
Pe 2.3.–4.3.2018
Lähde Herättäjä-Yhdistyksen matkalle Tallinnaan ja Taluun. Lisätietoja.
Pe 2.3.–4.3.2018
Seminaari seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta Aholansaaressa Lisätietoja.
La 10.3.–11.3.2018
Talviveisuut Ylihärmässä. Lisätietoja.
La 14.4.–20.4.2018
Kevätretki Ylläkselle. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi