2. Paavo, torppari
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

2. Paavo siirtyy isänsä torppariksi

Nuorten seurat Paavon pirtissä Aholansaaressa.

Paavo oli lähtenyt salaa matkalle. Isä ehti miettiä, miten olisi meneteltävä, jos Paavo ei palaisikaan. Nuorempi veli Juho oli 19-vuotias, työteliäs ja vähäpuheinen - juuri sellainen, jollaisen isä oli toivonut Paavon olevan. Paavo palattuaan kotiinsa teki talon töitä, mutta Paavon luo tuli kesken kiireisen työajan ihmisiä, jotka tarvitsivat apua. Isän mielestä asiaan oli löydettävä ratkaisu, jota isä ehdotti Paavolle. Paavo voisi luopua vanhimman pojan asemasta ja ruveta isänsä torppariksi. Silloin hänellä oli mahdollisuus vapaasti kuunnella hänen luokseen tulevia. Paavo ihastui ja otti tarjouksen vastaan. Noin viiden kilometrin päässä pienen Vuorisen järven rannalla eli sopiva torpan paikka, johon voisi kaataa kaskea, rakentaa torpan ja raivata peltoa. Jopa vaimonkin isä oli katsonut valmiiksi, naapurin tyttären Riitta Ollikaisen. Sitä Paavo ihmetteli, mistä isä tuonkin oli arvannut, sitähän ei muiden pitänyt vielä tietää. Kosimismuodollisuudet suoritettiin sen ajan vaatimusten mukaan. Kun Paavo ei halunnut tanssihäitä, häämuodot jäivät vaatimattomiksi. Ensimmäisen talvikauden nuori perhe asui Paavon kotona. Paavo teki välillä talontöitä. Talon miehet ja appikin olivat vuorostaan auttamassa Paavoa rakennustöissä.

Niin tuli talonperijästä mökkiläinen. Se oli melkoinen lasku Paavon sosiaalisessa tasossa. Muutos oli monessa suhteessa välttämätön. Elettiin ns. konventikkeliplakaatin aikaa. Vuonna 1726 oli Ruotsin valtakunnassa annettu määräys, että yksityisiä hartaushetkiä ei saanut pitää. Asiaa valvottiin siten, että talonsa hartautta varten luovuttaneet henkilöt tuomittiin raskaisiin sakkoihin, jotka lähentelivät jopa arvoa. Paavon hengellinen toiminta ei varmaankaan pysynyt ihmisiltä salassa. Emme tiedä, kävikö joku papeista Paavon isää varoittamassa, mitä saattoi olla edessä. Silloin olisi pahimmassa tapauksessa mennyt Paavon kotitalokin vasaran alle. Paavon asema sen sijaan uudessa tilanteessa torpparina ei ollut samassa määrin valvonnan alainen kuin talollisen. Paavo sai vapaammin liikkua.

Sen sijaan Paavoa uhkasi toinen vaara, jota hän tuskin aluksi osasi ottaa huomioon. Hyvinä satovuosina torpparikin tuli toimeen. Mutta entäpä kun tuli katovuosi, joita Pohjois-Savon korkeudella oli noin kaksi kymmenestä vuodesta? Paavo oli torpparina 14 vuotta. Sinä aikana oli todennäköisesti noin 4 katovuotta. Talollisilla oli erityinen vilja-aitta katovuotta varten, torppari eli tässä mielessä kädestä suuhun. Niin kauan kuin Paavon isä Vilppu eli, nälästä ei ollut pelkoa, mutta kun hän vuonna 1805 kuoli, tilanne muuttui. Juho-veli, saatuaan isännyyden, vaati torpan kontrahdit tarkasti tehtäväksi. Hän ei ymmärtänyt Paavon hengellisestä toiminnasta mitään. Päinvastoin, hän piti Paavoa työtä pakoilevana laiskurina. Paavon oli turha mennä häneltä leipäaineksia pyytämään.

Siitä alkoivat ajat, joita Paavo kutsui petäjävapriikin kouluksi. Katovuosia Paavolle sattui siihen mennessä, jolloin hänestä uudelleen tuli talollinen, arviolta noin kymmenen. Vuonna 1830 Paavo palasi takaisin talonpojan säätyyn. Kuitenkin hänellä oli jo viimeistään 1820-luvulla ystäviä, niin ettei hänen eikä hänen perheensä tarvinnut nähdä nälkää. Paavo ei muodollista koulua saanut käydä. Hän oli elämän opettama kirjojen ohella. Lapsena hän oli syönyt aina vatsansa täyteen. Vain sellainen henkilö muistaa nälkävuoden. Joka lapsesta alkaen on nälkää nähnyt, hän muistaa paremminkin, miten silloin ja silloin matkan varrella sai syödä kylliksi. Paavolle nälkävuodet opettivat myös sen, että Jumala antaa armonsa silloin kun antaa. Evankelisten tulkinta, että me olemme jo nyt pelastettuja, ei kelpaa körttiläiselle. Me sanomme Paavon tavoin, niin olemme pelastettuja, mutta matkaa taivaan portille on vielä pitkälti. Vapahtajan suorittama pelastustyö astuu lopullisesti voimaan silloin kun taipaleemme päättyy.

Vuosi 1814 jäi viimeiseksi Paavon perheelle Vuorisen torpassa. Riitan kotona oli talo luovutettu kahdelle veljelle. Nuorempi veli oli edelleen naimaton ja halusi luovuttaa talo-osuutensa sisarensa perheelle. Veli suunnitteli siirtymistä Puolaan, missä Napoleonin sotien jälkeen oli paljon hävitettyjä alueita ja käyttämättömiä peltoja. Veli nouti Riitan lapsineen ja elikkoineen kotiinsa sillä aikaa kun Paavo oli matkoilla. Paavo tapasi lumen peittämän aution talon, jossa kaikki näytti olevan paikoillaan. Hän löysi Riitan kotoaan ja kaupoista sovittiin. Paavo näytti olevan palaamassa talollisen säätyyn takaisin. Mutta silloin sattui hallavuosi pahaan aikaan. Hyvänä viljavuotena Paavo olisi pystynyt lyhentämään velkojaan, mutta nyt tie nousi pystyyn. Riitan vanhempi veli oli pystynyt hoitamaan taloutensa siksi hyvin, että hän pystyi lunastamaan Paavon pois ja ottamaan vielä hoitoonsa Paavon velatkin. Paavolle ja Riitalle tuli mieleen, jospa Jumala tahtoikin heidän lähtevän vieraaseen maahan, jossa leivän lisäksi sai julistaa jumalan sanaa. Niinpä Paavon perhe liittyi lähtevien joukkoon. Paavo kätevänä miehenä rakensi itse kärryt ja liittyi muiden lähtevien joukkoon. Pysähdyspaikoilla ruokailun lisäksi pidettiin seuroja. Matka Viipuriin oli kuin juhlamatka.

Mutta siellä tulikin pysähdys. Miehet, Paavo ensimmäisten joukossa menivät anomaan passia läänin kuvernööriltä, joka ystävällisesti otti heidät vastaan. Mutta hänen sanomansa oli kielteinen. Puolalla ja Suomella ei ollut keskinäisiä suhteita. Kuvernööri ei voinut antaa heille passia, vaikka olisi halunnutkin. Ystävällisesti hän kehotti heitä palaamaan takaisin. Tämä oli odottamaton isku. Ryhmä hajosi. Jotkut etsivät työpaikan matkan varrelta palaamatta takaisin. Paavo kastuttuaan sairastui keuhkokuumeeseen ja oli vähällä kuolla. Pitkäaikainen yskä oli seurauksena. Paavo ei kertonut Viipurin matkan kokemuksista.

Paavon perheen vähäinen omaisuus oli kulunut loppuun. Kotikylään oli köyhän vaikea mennä, kun kaikki lähiomaiset olivat varakkaita heihin verrattuna. Apu löytyi lopulta Ruokoisten kylän Kalliolahden isännästä Heikki Ruotsalaisesta, joka antoi heille Nilsiän Syvärinjärven suurimmasta saaresta, jota nyt kutsutaan Aholansaareksi, sen itäiseltä sivulta Soukan autiotorpan asuttavaksi. Siinä menivät vuodet 1811-1820. Sitten hän antoi halvalla Paavolle Tahkomäestä (nykyisin Tahkovuori) Kohisevan uudistilan, jossa Paavo asui seuraavat 10 vuotta. Paavo pääsi niinä vuosina taloudellisesti jaloilleen vävyjensä avulla; niin että Paavon suurperhe pystyi tammikuussa 1830 ostamaan koko Aholansaaren. Paria kuukautta myöhemmin hänen ainoa poikansa Juhana murhattiin. Siitä iskusta Paavo ei täysin koskaan selvinnyt. Vielä kuolinvuoteellaan hän varoitteli ”Älkää kiintykö tähän maailmaan. Minä kiinnyin poikaani ja se otettiin minulta pois.”

Edellä kerrottuina vuosina Paavo teki matkoja lähiympäristöön ja etenkin Karjalan suuntaan. Viimeksi mainitulla suunnalla hän aloitti jo 1810-luvulla, jolloin hän solmi suhteet Rautavaaraan ja Nurmekseen ja toisaalta Juuan kautta Pielisen yli Lieksaan, Herkkä Karjalan kansa kun kuuli Paavon olevan liikkeellä, se joukolla meni perästä. Maallinen virkavalta ryhtyi sakottamaan huoneistonsa seuratuvaksi antaneita siinä määrin, että vuosi 1831 jäi viimeiseksi Paavon julkiseksi matkaksi Karjalaan. Syykin tähän kehitykseen on ainakin arvattavissa.

Tapahtuu
Pe 8.12.–9.12.
Miesten adventtitapaaminen Kainuun opistolla. Lisätietoja.
Su 18.2.
Klo 10.00
Siionin virsien juhlasunnuntai Kokkolassa. Lisätietoja (kelaa sivun alalaitaan)
La 14.4.–20.4.2018
Kevätretki Ylläkselle. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi