Niin kuin kuvastimesta, kunnes kasvoista kasvoihin
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Niin kuin kuvastimesta, kunnes kasvoista kasvoihin

Kuva: Jani Laukkanen

Kaarlo Kallialan haastattelu

Ennen näkemättömän myrskyisän tapaninpäivän jälkeisenä, ensimmäisenä välipäivänä Turun taivaalla on nähtävissä arastelevan auringon leyhyttelevää valon kajoa.

Korppolaismäellä näkymä on seesteinen, eikä myrskyn uhreja ole havaittavissa. Järjestyksessä on myös mäellä sijaitsevan Eija ja Kaarlo Kallialan piispalan huusholli. Edellisen piispan aikana virka-asunnon huonekalut uusittiin, mutta Kallialat toivat mukanaan paljon omiaan. Näin syntyi monikerroksisuutta, jota he arvostavat.

Elämä ja aika kuvastuvat kerroksittain. Ehkä piispalan kotiin tuovat persoonallisia sävyjä ihmiset, aikuiset pojat perheineen ja läheiset. Joulun jälkeistä aikaa heidän luonaan viettää Kaarlo Kallialan isä, Heikki Kalliala.

Piispa Kaarlo Kalliala puhuu paljon ikävästä, mutta ei hän mikään ikävä ihminen ole. Pyynnöstä piispa Kalliala on valinnut haastattelua varten kuvat, jotka hänen mielestään kuvaavat ja kertovat jotain olennaista elämästä, Jumalasta, herännäisyydestä ja kirkosta.

Neljä valokuvaa sisältää monta tarinaa, jotka limittyvät ja lomittuvat yhdeksi kuvaelmaksi. Niin tai näin, mestarillinen sanojen käyttäjä on myös näkijä, jolla on rohkeus katsoa ja kyky nähdä.

Hän ryhmittelee avarat näkökulmat nopeasti järjestykseen, kuin rakentaisi värikkäistä legoista jotain. Huumorilla höystäen ja perusteellisesti perustellen rakentuu luottamusta herättävä pohja. Lopputulosta hän hämmästelee sanoin kuvaamattoman tyytyväisenä, kuin lapsi.

Nautin sukupolvien ketjusta

Elämää kuvaavassa valokuvassa neljä sukupolvea istuu sohvalla ja katsoo kohti. Miesjengillä on näköjään samanlainen katse. On kesä ja juhlapäivä, suvun nuorimmaisen, Ilonan kastepäivä. Valkoisissa kauluspaidoissaan hymyilevät miehet ovat tyytyväisen näköisiä, vaikka taatusti viime kesän helle koetteli juhlijoita.

– Ilonan isoveli Julius, 2, istuu isänsä Eeron, 27, sylissä. Isälleni Heikille, 92, Julius on ensimmäinen lapsenlapsenlapsi ja meille ensimmäinen lapsenlapsi, Kaarlo Kalliala selittää kuvan henkilöitä. Hänestä ovat kivoja myös heidän tasavuotiset ikäeronsa, alkaen siitä että hänen ja hänen poikansa Eeron ikäero on 30 vuotta.

Silminnähtävästi lapsenlapsistaan iloitseva Kalliala kiistää muuttuneensa Juliuksen syntymän myötä. Mutta antaa sitten vähän periksi: lapsi on mahdollistanut ja tehnyt hänessä näkyvämmäksi olemassa olevan.

Niinpä menemme lattialle tutkimaan Juliuksen rakentamaa seimiasetelmaa, paimenia, Mariaa ja Josefia. Tallin katolla hymyilee enkeli, Duplo- legoukkeli, joka on kiitänyt paikalle lentokoneellaan.

– Sain Nakkilasta tämän keinutuolin pienoismallin lahjaksi ja sovittelimme siihen ensin Jeesus-lasta. Sitten Julius laittoi keinutuolin pakettiin ja seimen viereen sanoen sen olevan Jeesuksen synnyinlahjan, paappa kertoo ylpeänä.

Juliuksen ja Ilonan touhuja seimiasetelman ääressä katselemme piispan kännykästä. Maailman nopeimmaksi väitetty liike, isoäidin käsilaukun avaus ja sieltä lastenlastensa kuvien esiin ottaminen, on jo vaihtunut muuttuvassa maailmassa. Nyt nopein liike on Kallialan todeksi vahvistamana se, kun isoisä alkaa esitellä kännykästään lastenlastensa kuvia.

Olennaista elämässä on hyvyys

Piispa tuntee sukunsa hyvin ja kertoo olleensa varhain tietoinen omasta historiastaan, ja sen nivoutumisesta laajemmin Suomen ja maailman historiaan.

– On kiinnostavaa tietää, keitä nuo olivat? Mitä he tekivät? Millaista heidän elämänsä oli? Samalla voi pohtia sitä, millaiseksi itse on tullut? Se kun on niin paljon kiinni siitä, mitä on aikaisemmilta polvilta saanut.

Se miten ihminen kokee ja näkee Jumalan, on perustellusti kiinni omassa ja yhteisön historiassa. Juha Siltalan teos Suomalainen ahdistus kuvaa Kallialan mukaan erinomaisella tavalla, miten ihminen pyrkii oman historiansa sisällä valoon.

Isoäidit sukupolvien takana ovat tehneet häneen vaikutuksen. Erästä hänen esiäitiään kaikki tämän tunteneet kuvasivat poikkeuksellisen miellyttäväksi ja ystävälliseksi ihmiseksi, joka levitti hyvyyttä ympärilleen. Hänen äitinsä oli vaasalaisen merimiehen tytär, joka menetti viisi lastansa puolen vuoden sisällä, mutta hänet muistetaan valoisena ihmisenä. Vanhassa valokuvassa hän istuu tyynenä ja seesteisenä rukouskirja, tai mikä lie, kädessään.

Kun katselee sukupolvien ketjua taaksepäin, voi nähdä miten siunaus on totta. Luonnehditaan siunausta sitten vaikka kulttuuriksi tai elämänasenteeksi, siunaus on siirtynyt eteenpäin. Kallialan kiteytys elämästä ei kaipaa selittelyjä: ”Olennaista elämässä on hyvyys.”

Jumala -Katoamaton valo

Mikä ei kuulu joukkoon? Kysymys tulee oitis mieleen tätä kuvaa katsellessa.

Oudon näköinen tyyppi Jerusalemin itkumuurilla näyttäisi olevan täysin ”ulkona”, mutta risusädekehä on kuitenkin hänen päänsä päällä. Kalliala näkee viime keväänä ottamassaan kuvassa Jumalan tavan olla ja lähestyä ihmistä.

– Minusta tämä on ihan selkeä Kristus-hahmo, hän toteaa.

Evankeliumien kuvaama Jeesus on kummallinen, eikä hänen käytöksensäkään ole normaalia uskonnollista käyttäytymistä. Silti kukaan toinen ei ole samalla kokonaisvaltaisella tavalla vaikuttanut tässä maailmassa.

– Me väitämme, että tämä Nasaretin kulkumies ilmoitti, mistä on kysymys. Jeesuksessa huipentuu vanhan uskonnon loppuminen. Jumala lähestyy ihmistä Jeesuksessa.

– Ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa ei itse asiassa ole kysymys uskonnosta. Usko ei olennaisesti ole uskonnonharjoitusta. Usko on Jumalan ja ihmisen välinen persoonasuhde. Se ei ole myöskään mikään henkistymis- tai kohoamisprojekti, jossa ihminen vaikkapa löytää jumaluuden itsestään. Ei sieltä mitään löydy, vain ’kuolleiden luita ja saastaa’, Kalliala hehkuttaa.

Raamatun läpi kulkee rinnakkaista kaksi linjaa. Toisaalla on uskonto ja uskonnonharjoitus, toisaalla sitä kohtaan esitetään häikäilemätöntä kritiikkiä. Samassa kirjassa on Jumalan antamia ohjeita kulttimenoista, kun toisaalla vakuutetaan yhtä lailla Jumalan suulla: Laupeutta minä tahdon enkä uhria.

Uskonnon ja uskon suhteesta on Kallialan mukaan ”kirjoitettu muutaman kirjaston verran”. Teologista uskonnonkritiikkiä on Suomessa harjoittanut muun muassa arkkipiispa Martti Simojoki, niin kuin erään hänen kirjansa otsikkokin jo kertoo: Uskonto vai Jumala.

Miten Jumalan kanssa ollaan?

Piispa Kalliala on valinnut käyntikorttinsa motoksi sitaatin Ernesto Cardenalilta: ”Ken maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan.”

Jos siis on vähänkin päässyt kokemaan, kuka Jumala on, on hänestä irtipääsemättömissä. Samalla tajuaa syvästi, että jäämme varsinkin kuvien ja vähän käsitteidenkin varaan.

Paavo Ruotsalaisen sanoin on vain ikävöitävä kunnes valo – Jumala – käy sydämeen, ja jos ei jaksa ikävöidä, niin voi sairastaa Herralle.

Kalliala luettelee ihmisiä, joista kerrotaan, että he eivät ole eläessään saavuttaneet oikein minkäänlaista Jumalan tuntoa. Kuitenkin muut ovat kokeneet heidät ikään kuin linsseinä, joiden avulla kuva Jumalasta on piirtynyt. Äiti Teresalla ei tiettävästi ollut varsinaisia Jumala-kokemuksia, ei liioin Lisieux’n Teresalla. Paavo Ruotsalainen ilmeisesti tavoitti ennen kuolemaansa jotain.

Piispa lämpenee silmin nähden ja yllyttää lukemaan Bernhard Welten Olemattomuuden valon ja Simone Weil’n Painovoiman ja armon.

–  Kaksi pientä kirjaa, jotka korvaavat hyllymetreittäin hälyisää uskontopuhetta.

– Kun ihminen tekee itselleen uskonnon, hän kattaa omatekoisella uskonnollaan uskon puutteen ja tyytyy siihen. Näin hän menettää mahdollisuuden tulla Jumalan koskettamaksi, koska Jumalan paikka sielussa on uskonnon täyttämä.

– Jumala vaikuttaa vaikuttuneisuuden. Pienikin määrä Jumalaa riittää parantamaan hyvän ja pahan tajua. Silloin alkaa nähdä oman ja toisen elämän oikeassa valossa rakkauden ja kunnioituksen horisonttia vasten, Kalliala toteaa.

– Kristitty ei omista Jumalaa, eikä hän voi hallita Jumala-nimistä objektia, ikään kuin sellainen olisi hänen hyllyssään. Oma kokemus ja ajatus eivät ole kaikki.

Kallialan mielestä kristinuskoa kohtaan tulisi tuntea kuuliaisuutta: se on ollut ennen minua ja on minun jälkeeni. Tuntuisi oudolta, jos ihminen ottaisi asiakseen arvioida tapaa, jolla Jumala häntä lähestyy. Vaikka kaikkea ei ymmärtäisikään tai kaikki ei sykähdyttäisi, kansankirkon jäsen jättää ne kirkon ja sen historian varaan todeten: – Olennaisinta on Jumala ja Jumalan ikävä, loput voin jättää kirkon varaan.

Kallialan isän ottamassa kuvassa valo ja varjo vaihtelevat Kilpisjärven ja Saana tunturin maastossa.

– Herännäisyys on armomystiikkaa. Se on Jumalan ikävää. Kuvassakin on enimmäkseen pimeää. Oikeasti on valoa, vaikka en näekään, sen tiedän loistavan.

Piispa siteeraa Maiju Lehmijoki-Gardneria , joka kirjassaan Kristillinen mystiikka luonnehtii kypsynyttä keskiajan mystiikkaa omakohtaiseksi hengelliseksi harjaantumiseksi, Kristukseen eläytymiseksi ja Jumalan vaikutuksille altistumiseksi.

– Tämä sopii kaikkiin meidän hengellisiin liikkeisiimme, myös herännäisyyteen. Kristukseen eläytyminen ja hänen seuraamisensa eivät ole palaamista vanhaan uskontoon, jonkinlaiseen uhrikulttiin, vaan Kristukseen katsomista, kontemplaatiota.

Kalliala innostuu puhumaan siitä, miten hän on herännäisyyden ymmärtänyt ja mitä hän siinä arvostaa. Ikävä on hänen mielestään herännäisyydessä perussana. Se on epäluuloa kaikenlaista tyydyttynyttä ja omistelevaa uskonnollisuutta kohtaan ja Jumalan näyttäytymisen odottamista.

Herännäisyys on siinä suhteessa sangen erikoislaatuinen, että se ulottaa epäluuloisuutensa uskontoa kohtaan syvälle kristinuskoon, jonka osa se itse, yhtä kaikki, on.

– Se ottaa tietynlaisen hengellisen riskin kieltäytyessään tekemästä tällaisia uskonnollisia ’laskutoimituksia lauseilla’: olen ihminen > olen siis syntinen ihminen > Kristus on ansainnut syntien anteeksiantamuksen > olen pelastettu.

Mitä sitten tavoitellaan?
– Jumalalle altistumista, joka luo tilaa hänen läsnäololleen ja Kristukseen eläytymistä, joka voi johtaa hänen seuraamiseensa. Ilmankos Siionin virressä veisataan, että ’Pyhä Henki taukoomatta rinnassani työtä tee’: ihminen ei itse opettele, päättele tai päätä tällaista vuorovaikutusta, vaan pääsee siihen jos pääsee siksi, että sen toinen osapuoli ’vetää, kutsuu ja houkuttaa’. Jumalan varaan jättäytyminen on tietenkin hengellinen riski, mutta saattaisihan tuon ottaa, piispa virnistää vinosti.

Antipietistisyys tukahduttaa herännäisyyttä

– Kaikilla herätysliikkeillä on varjonsa, Kalliala sanoo. Kaikki ’eilisen manna alkaa haista’: aikanaan elämänmakuiset löydöt ja oivallukset uhkaavat turmeltua hokemiksi ja vääristyä kuvitellun paremmuuden tunnusmerkeiksi.

Herännäisyyden varjo on ikävän ideologisoituminen: väräjävästä sieluntilasta tuleekin noudatettava sääntö ja meikäläisyyden tunnusmerkki. Näin saattoi ensi kerran käydä jo aivan liikkeen alkuaikoina. Juha Siltalan kirjasta Suomalainen ahdistus saa vaikutelman, että niitä, jotka olivat päässeet kokemaan Jumalan läsnäoloa, alettiin torjua. Prosessia ei siis saanutkaan käydä läpi, vaan perillepääsemättömyydestä oli tehty ohjelma.

– Kun se, minkä pitäisi olla Jumalan ja ihmisen kanssakäymisen kuvausta, muuttuu periaatteeksi, liike pysähtyy. Silloin herännäisyydestä muodostuu Jumalan saavuttamattomuuden oppi. Se tarkoittaa sitä, ettei oikeasti uskota ikävän täyttyvän tai että valo voisi paistaa.

– Ikävä ikävöi Jumalaa. Ikävystyttävä ideologisoitunut ikävä puolestaan sopii sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan Jumala ei voi koskaan näyttäytyä eikä asettua vuorovaikutukseen tai jonka mukaan Jumala on nimi meidän tunteille. Silloin on luovuttu Jumalayhteyden ideastakin ja herännäisyyden aineksista on tehty aivan toisenlainen soppa.

Periaatteellista epäluuloa ei kannattaisi tuntea niitä kohtaan, jotka käyttävät sanontaa ”tulla uskoon”. Se on aika lailla sama asia kuin ”herätä”, jota herännäisyys-nimisen herätysliikkeen ei uskoisi vierastavan. Turha on myös epäillä ihmisen Jeesus- ja Jumala-kokemuksia.

– On tökeröä urputtaa, että kokemukset ovat epäaitoja tai epäkypsiä. Jos niitä itsekin kaipaa niitä saavuttamatta, miksi pottuilla niille, joilla niitä on?

– Tällä hetkellä körttiläisyys kuitenkin usein näyttäytyy jonkinlaisena pietistisen hurskauden vastustamisena, suoranaisena antipietisminä. Ikään kuin sanottaisiin itsetyytyväisen itseensäkäpertyneenä publikaanina:’Minä kiitän sinua, Jumala, etten ole niin kuin nuo fariseukset.’

Kallialan mukaan sama ongelma riivaa monia hengellisiä liikkeitä, jotka ovat yhä enemmän alkaneet määritellä itseään negaation kautta.

– Kummallisinta on rajata itsensä kirkkoon nähden ja kiukutella ja uhitella sille; tässä herännäisyydellä on puhtaat paperit. Kaikkien olisi parempi lähteä liikkeelle positiivisesta, siitä mikä on liikkeen hengellinen perintö ja mitä katsotaan löydetyn suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Ja epäillä eniten itseään.

Antipietistisiä Siionin virsiä?

Kaarlo Kalliala suhtautuu kohtalaisen epäluuloisesti Siionin virsien teologisiin uudistusajatuksiin.

– Ans’ kattoo, miten käy, voi tulla hyväkin, hän sanoo epäilevästi.

– Minua kyllä arveluttaa lähtökohta, että yhtäkkiä olisi käytössä joku uusi teologinen viisaus, jolla vanhaa rukousta, mietiskelyä ja ylistystä mitattaisiin. Ideologisoitumisen riski ei ole ihan mitätön.

Edellistä uudistusta hän pitää aika hyvänä ja sitä johtanutta Jaakko Haaviota hengellisesti vahvana ja hyvänä runoilijana.

– Epäraamatullisen morsiusmystiikan poistaminen oli kuitenkin joutavaa teologisointia ja oikeaoppisuuden tavoittelua.

Piispa kehuu vuosisatojen kokemuksen ja keskustelun hiomia hengellisen kielen käsitteitä nerokkaiksi. Raamatun kielikuviinkin rakentuu uutta viisautta, kuten vaikka sellainen kaita tie, jolta voi langeta kahteen suuntaan. Toisella puolen sitä on maailmallisuus (rakkauden ja hyvyyden näkökulman ja elämänmuodon menettäminen) ja toisella puolen ylihengellisyys (itse tehty uskonnollisuus).

– Siionin virsissä passaa väijyä kumpaakin eikä vaan jälkimmäistä.

Siionin virsissä tarvitaan Kallialan mielestä monikerroksisuutta vähintään saman verran kuin kodiksi tunnistettavassa piispalassa, vanhaa ja uutta.

– Kummallisia kielikuvia ja omituisia ajatuksia kannattaa ennemminkin vaalia kuin karsia: ne ovat uhanalaisia lajeja, joita pitää suojella. Eivät suomirokinkaan sanoitukset elämästä ja kuolemasta ole kovin sliipattuja. Juuri siksi niitä lainataan oman olemisen tulkkeina.

Kaarlo Kalliala kertoo kuvanneensa Aholansaaren nuorisokokouksen osallistujia joskus 70-luvulla.

– Tuossa on Ikolan Jokke, Seppälän Tapsa, Takalan Pena ja Hannele, hän nimeää kesäisellä niityllä istuvia hahmoja.

Kuva tuo hänelle kirkosta mieleen monia hyviä piirteitä.

– Ikäjakautumakin voisi olla yksi sellainen, mutta erityisesti tuo muoto, jengi on taivasalla, ringissä. Kaikki näkevät toisensa, ringissä on aukkoja, ja se on riittävän iso ja epämääräinen, että siihen voi tulla ja istahtaa.

Sympaattiseksi hän kokee myös keskustelun.

– Tuntuisi siltä, että nämä eivät keskustele siitä, millainen mun kirkko on tai millainen on mun Jumala? Keskustelijat eivät kerro pelkästään tunnoistaan ja ajatuksistaan, vaan jakavat myös mitä ovat kuulleet sanottavan ja mitä ovat lukeneet. Muidenkin viisaus kelpaa tai sitä suorastaan kaivataan.

Kuvassa oleva joukko on kokoontunut Aholansaareen haluten olla yhteydessä siihen kokemukseen ja hengelliseen viisauteen, mikä siellä on. He eivät ole leiriytyneet sinne pysyvästi, vaan heidän arkinen elämänsä on muualla.

Kuvasta välittyy myös se, että keskustelua kyllä vedetään, mutta asetelmassa ei silti ole hierarkiaa. Tietyllä tavalla keskustelun vetäjä on auktoriteetti, mutta kaikkien yläpuolella on taivas.

Joku voi ehkä nähdä kuvassa vähän kapinallistakin fiilistä ja haluaisi kuvata kirkkoa mieluummin järjestäytyneenä, että vältyttäisiin harhateiltä ja vallattomuuksilta. Kallialan mielestä silloin kävisi väistämättä niin, että keskustelu ja sen myötä hengellinen elämä sammuisivat.

Piispan mielestä nurmelle istahtanut joukko kuvittaa hyvin amerikanluterilaisen teologin Patrick R. Keifertin määritelmää kirkosta:

– Kirkko on muukalaisten kumppanuutta evankelisessa keskustelussa ja elämässä maailman puolesta.

– Kirkko ei ole mielipiteiden tai kokemusten summa. Sille on kyllä luonteenomaista ja olennaista näiden kokemusten vaihto. Se on täynnä kokemuksia elämästä ja Jumalasta. Se tihkuu keskustelua ja jakamista, hän lisää.

Hyvä puhe on kuin kuva

– Mitä puheista ja saarnoista jää mieleen?, Kalliala kysyy ja vastaa:

– Hengelliset tarinat, konkreettiset tapaukset, jotka kertovat joidenkin ihmisten tavasta elää ja toimia. Ne ovat heijastuksia siitä, miten Jumala on jotakuta ihmistä puhutellut.

Ihminen muistaa parhaiten puheet, jotka hän näkee kuvina. Käsiterakennelmat sen sijaan unohtuvat nopeasti.

– Tarvitaan tiloja, joissa ihmisen elämä ja kokemukset tulevat jaetuiksi. Se rikastuttaa meitä korvaamattomalla tavalla.

Mitä sitten voi jakaa? Kallialan mielestä ihminen tunnistaa itsessään sen, mitä kannattaa kertoa.

– Tämä kolahti, tämä tuntui, näin tässä jotain, siksi kerron tämän sinulle. Siinä on tunnistanut jotain Jumalasta, armosta, ihmisestä, elämästä, jostain olennaisesta. Ja kuinka ollakaan, kuulija kuulee kerrotun oikein.

Kertomukset Jeesuksen elämästä ovat samankaltaisia. Itse kertomus ei tarvitse selittelyjä, sillä on ilman muuta kaikupohjansa. Usein se, mitä ei ole syystä tai toisesta pidetty arvossa, näyttäytyykin arvokkaana ja oikeana. Missä kuvitellaan olevan jotain, ei olekaan mitään.

– Kuunteleminen, näkeminen ja jakaminen ovat tärkeitä, Kalliala tiivistää ja jatkaa hetken päästä silmilläänkin hymyillen, – senkään takia ei körttiläisyyden pidä suostua kuivumaan antipietismiksi.

Kun on aika lähteä piispalasta, Kaarlo Kalliala esittelee vielä portaiden yläpäässä olevan veräjän. Se rakennettiin silmälläpitäen Juliusta ja Ilonaa.

Tapahtuu
Ti 22.8.–24.8.
Aholansaaren teologikokous. Lisätietoja.
Ti 5.9.
Klo 20.00
Siioninvirsiseurat Pyhän Laurin kappelissa Äkäslompolossa.
Pe 8.9.
Klo 20.00
Suomi 100 Juhlavuoden Ruskakonsertti Siionin virsin Pyhän Laurin kappelissa Äkäslompolossa. Esa Ruuttunen, baritoni, Jenni Ljung, piano Ohjelma 25 €/aikuinen ja 15 €/lapset alle 16 v.
Pe 22.9.–24.9.
Körttifoorumi Aholansaaressa. Lisätietoja.
Su 15.10.
Klo 10.00
Nilsiän herättäjäjuhlien kiitospyhä Lisätietoja.
Pe 20.10.–21.10.
Seurapuhujakoulutusta Kainuun opistolla. Lisätietoja.
Su 29.10.–2.11.
Herännäishenkinen kylpylämatka Viron Haapsaluun. Lisätietoja.
La 14.4.–20.4.2018
Hihtomatka Ylläkselle. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi