Opiskelujen päättyessä ei ole vielä valmis
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Opiskelujen päättyessä ei ole vielä valmis

Hanna Pihlajamäki

Kuva: Martti Tala

Hanna Pihlajamäen haastattelu

– Täydellisiä askelmerkkejä ei kannata tehdä elämälleen, väittää oululainen opiskelija Hanna Pihlajamäki.

Viime kuukausina Hanna, 28, on viimeistellyt opinnäytetyötään ja tehnyt keikkatöitä sairaanhoitajana. Hänen tavoitteenaan on saada lokakuussa opinnot päätökseen Oulun Diakissa.

Hän kertoo olleensa ennen murehtija, joka laati itselleen huikeita 80-vuotissuunnitelmia! Elämä on kuitenkin opettanut etenemään hitaammin. Huomisesta kun ei tiedä, kaikki voi keikahtaa yhtäkkiä päälaelleen.

– Katotaan! Mennään asia ja askel kerrallaan, hän hymyilee rauhallisena.

Tulevaisuus ei ahdista häntä. Hän ei halua sitoa itseään mihinkään eläkeviran etsimiseen tai asuntovelkaan.

Oulussa hän aikoo asua vielä muutamia vuosia, niin kauan kuin Iikka, elämänkumppani opiskelee.

– Olen ollut niin kauan yksin, että nyt tuntuu hyvältä asua Iikan kanssa ja elää yhdessä.

Hoitotyössä omalla persoonallaan

Sairaanhoitajan ammatti on ollut Hannalle lapsesta alkaen ykkönen. Vuorotyön edut ja haitat hän on nähnyt jo lapsuuden kodissaan, koska hänen äitinsä on sairaanhoitaja ja isä poliisi.

Diakoniatyöhön Hanna tutustui opiskeluihinsa liittyvissä harjoitteluissa Seinäjoella ja Seinäjoen kappeliseurakunnassa Ylistarossa.

– Ylistaro oli opettavainen paikka, koska siellä näki seurakuntatyötä laajemmin. Myös maaseudun- ja kaupungin diakoniatyön eroavaisuudet hahmottuivat.

Ylistaron kesätyöjakso näytti hänelle muutenkin, että Jumala johdattaa omia polkujaan.

– Ihminen voi ehkä vähän meloa, mutta elämä kuljettaa. Odottamatta voi tulla vastaan myös jotain jänskää!

Diakoniatyö on Hannan mielestä vaativaa. Rajaton ja työajaton ammatti tuntui aluksi mahdottomalta, koska työ ei tule valmiiksi. Nyt hän jo näkee siinä mahdollisuuden työn organisointiin.

– Ylistaron harjoittelussa huomasin, että työtä voi tehdä omaan tahtiinsa. Ja sitä riittää niin, että ei tarvitse ainakaan pyöritellä peukalojaan, Hanna naurahtaa.

Vertaillessaan sairaanhoitajan ja diakoniatyöntekijän ammatteja, hän on kokenut sairaanhoitajan työn itselleen tällä hetkellä sopivammaksi. Sairaanhoitajan ammatissa on selkeä oma paikka ja työvuoro, jotka voi työvuoron päätyttyä jättää toiselle.

Molemmissa ammateissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa ja tehdään työtä omalla persoonallaan. On mietittävä, mihin vetää rajan, kuinka lähelle voi mennä toista ihmistä ja miten lähelle päästää toisen ihmisen.

– Olen ollut ujo ja arka ihminen, mutta en ole kokenut että ihmisen lähelle meneminen vaatisi minulta rohkeutta.

Hän on tyytyväinen kaksoispätevyyteensä. Silloin en ole sidottu vain yhteen vaihtoehtoon, vaan valinnanvaraa on enemmän.

Opiskelun myötä oppii tuntemaan itseään

Hannaa kiinnostaa diakoniatyö kehitysvammaisten parissa ja nuorten psykiatrinen sairaanhoito.

– Hankalaa on se, että psykiatriselle puolelle etsitään miespuolisia sairaanhoitajia. Kehitysvammahuollossa taas osastoilla on lähihoitajia ja sairaanhoitajia vain vastuuhoitajina.

Kehitysvammahuoltoon hän tutustui artesaaniopiskelunsa harjoittelussa. Diakin Työ, työyhteisöt ja johtajuusopintojakson hän teki Tahkokankaan palvelukeskuksessa. Kehitysvammaisten oikeudet ovat lähellä hänen sydäntään.

– Kehitysvammaiset ovat aitoja ihmisiä, mahtavia persoonia. En ymmärrä, miksi kehitysvammainen, joka saa sydänkohtauksen, viedään Oulun yliopistolliseen sairaalaan hoidettavaksi, mutta jos kehitysvammaisella on joku psyykkisen sairauden diagnoosi, hänet täytyy hoitaa Tahkokankaalla.

Hanna on nauttinut siitä, että opiskelunsa harjoittelupaikkojen kautta hän on saanut paljon uutta kokemusta. Samanlaisia kokemuksia hän haluaisin nyt kerätä erilaisista työpaikoista.

– Olen oppinut tuntemaan rajojani. En ole ainakaan teho-osaston sairaanhoitaja- tyyppi, vaikka olenkin rauhallinen luonteeltani.

Toisaalta työyhteisön ilmapiirillä on valtava vaikutus. Se voi tukea ja rohkaista yksilöä niin, että hän uskaltaa olla oma itsensä ja tehdä siellä työtänsä – mutta myös päinvastoin.

– Olen kiitollinen siitä, että olen tässä.

Hanna on mielestään nyt valmiimpi hoitotyöhön kuin ylioppilaaksi tulonsa jälkeen, jolloin hän opiskeli alaa vähän aikaa Raumalla. Silloin itsenäistyminen, oman itsensä ja elämänsä kanssa oleminen tainnuttivat Hannan syvään masennukseen ja hän palasi takaisin vanhempiensa luo, lapsuudenkotiinsa Seinäjoelle.

– Kolme kuukautta oli yhtä helvettiä, sekavaa myllerrystä. Sitten pääsin nuorisopsykiatrille, lääkitys saatiin kohdalleen ja terapiasuhde alkoi toimia.

Sairastaminen ja tervehtyminen olivat pitkä prosessi, missä vanhempien ja läheisten tuki oli korvaamatonta. Hanna painottaa myös lääkkeiden ja terapian välttämättömyyttä.

– Intensiivistä ja sen pitää jatkua riittävän pitkään. Psyykelääkkeitä on turha mystifioida, niitä tarvitaan sairauksien hoitamisessa siinä kuin muitakin lääkkeitä, Hanna toteaa.

– Ei elämän tarvitse olla yhtä juhlaa, mutta jokaisella ihmisellä pitäisi olla perustyytyväisyys elämäänsä. Ei kenenkään ihmisen kuuluisi tuskailla, että ei jaksa elää.

Nuoren itsenäistyminen ei ole Hannan mielestä lainkaan niin yksinkertainen asia. Hän opiskeli ennen Oulun Diakia artesaaniksi Ilmajoella. Sieltä kotiin oli 16 kilometrin matka. Vanhemmat olivat lähellä, mutta eivät liian liki.

– Ei se niin mene, että kun täytät 18 vuotta, olet valmis ja sitten vaan goodbye! Nuoret ovat lapsia vielä pitkään. Itsenäistyminen on pelottavaa, jos on yksin, Hanna miettii.

Nyt hän kokee olevansa terve, avoimuus on kasvanut, eikä hän ole enää niin ujo.

– Elämäni on mennyt ihan hyvin, vaikka olenkin kulkenut omia harhapolkujani, enkä niin kuin yhteiskunta olettaa nuoren tekevän.

Hengaan niiden kanssa, joiden seurassa viihdyn

Oulussa Hanna asui ensin Körttikodilla. Siitä oli hyvä aloittaa, vaikka hän ei mennessään tuntenut sieltä ketään. Vuosien myötä uusia ystäviä on tullut lisää ja ystävät ovat tuoneet tullessaan uusia ystäviä.

Ystäviä hän käy tapaamassa myös herättäjäjuhlilla.

Lapsuudenkoti merkitsee Hannalle vanhempien hyvää parisuhdetta. Koti pysyy ja antaa turvan. Hanna puhuu paljon myös siskostaan, samoin serkut ovat läheisiä. Serkuksilla onkin oma sana, joka kuva suhteen erityisyyttä ”serkkurus”, eli se on jo sanana puolessa välissä sisarusta ja serkkua.

Tulevaisuudessa Hannaa ei ressaa niinkään talousasiat, koska hän voi aina tehdä keikkatyötä. Enemmän häntä huolettaa yhteiskunnan kehittyminen kovempaan suuntaan.

– Huolettaa, miten työkeskeistä elämä onkaan. Pitääkö jaksaa tehdä työtä, vaikka kokisi sen ahdistavana? Toivon, että minusta löytyy rohkeutta ja periksiantamattomuutta olla suostumatta sellaiseen, joka syö hyvää oloani.

Hanna pitää kauhuskenaariona sitä, että jumiutuu johonkin epätyydyttävään tilaan ja katkeroituu sitten elämälle.

– On hyvä olla uskollinen itselleen ja tavoitella asioita, jotka tuovat hyvää oloa ja onnellisuutta. Omalle mielenterveydelle on hyväksi, jos välillä vaan on ja pelaa vaikka typerää tietokonepeliä.

Hanna on onnellinen parisuhteestaan. Iikan kanssa on hyvä olla. Luovuus on heille tärkeää, että voisi luoda jotain uutta. Hän kutoo kangaspuilla, tai virkkaa palasia, joista hän voi joskus koota sängynpeitteen.

– On hienoa kun jossain näkee oman kätensä jäljen.

Johanna Sointula

Tapahtuu
To 3.8.
Klo 13.00
Tunturiseurat Muotka-tuntureiden alueella Tuanganuaivin huipulla. Lisätietoja.
Su 20.8.
Klo 10.00
Herättäjän päivä Laukkalan kirkossa seppä Högman -perinnön merkeissä. Lisätietoja.
Ti 22.8.–24.8.
Aholansaaren teologikokous. Lisätietoja.
La 2.9.–9.9.
Ruskaretki Ylläkselle Kuopiosta ja Seinäjoelta. Lisätietoja.
La 23.9.–28.9.
Hengellisen Kuukauslehden lukijamatka Budapestiin ja Wieniin. Lisätietoja.
Pe 20.10.–21.10.
Seurapuhujakoulutusta Kainuun opistolla. Lisätietoja.
Su 29.10.–2.11.
Herännäishenkinen kylpylämatka Viron Haapsaluun. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi