"Tämä on mun elämän loppusuoraa"
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

"Tämä on mun elämän loppusuoraa"

Aili Rajala omassa huoneessaan lapualaisessa palvelukodissa. Myöhemmin Martti Tamppari kertoi iloisesta yllätyksestä vierailureissultaan. Äidin luona oli ollut palvelukodin asukas ja mummoilla oli riittänyt juteltavaa!

”Aivan hiiden hiljaista on. Kello vasta 8.30. Tässä klasista katton – omenoita oksat riipallaan, punaisena. Hiljaista on kuin huopatehtaalla. Mitään ei tapahdu – Teen edes hellaan tulen, onneksi Martti oli tuonut puita. Huomenna pyhänä en käske syömään ketään, syön itte vaan loppuja.”

Selkeällä käsialalla kirjoitetun tekstin yläpuolella on päiväys: Lauantai 11. syyskuuta. Näin alkaa iäkkään ihmisen kirjoittama, kannesta kanteen täytetty kirja.

 

Pimeys hiipii kaveriksi

Lapuan herättäjäjuhlilla oli tarkoitus haastatella lapualaista rakennusmestari Martti Tampparia talkootöistä. Tapaamiseen hän toi mukanaan äitinsä, Aili Rajalan (s. 1923) punakantisen muistikirjan ja pyysi lukemaan. Martin toiveena oli, että juttu tehtäisiinkin iäkkään ihmisen yksinäisyydestä.

Avasin kirjan. Arastellen raotin ovea minulle vieraan ihmisen elämään. Ensimmäisistä merkinnöistä alkaen koskettavat elämän tunnot tulivat hyvin lähelle. Sivu sivulta ja päivä päivältä hänen elämäänsä liittyvät muutokset vain lisääntyivät.

Ihminen, jolle ruumiillinen työ oli merkinnyt itse elämää, oli todella ihmeissään. Voimiensa hiipuessa hän ei enää jaksanut hoitaa omaa kotiaankaan. Hädissään hän kyselikin, mikä häntä vaivaa? Ei kai hän ole laiska?

Vanhuksen päiväkirjamerkinnöistä välittyy tunne kehästä, joka vie ihmisen lopulta epätoivoon. Selkävaivat pakottavat kepin käyttöön, josta seuraa hänelle häpeän ja turvattomuuden tunteita, liikkuminen vähenee vähenemistään ja samalla kontaktit muihin ihmisiin hupenevat. Kun elämänpiiri pienenee, heikkenee myös omanarvontunne ja samalla ajatusmaailma synkkenee. Oma itse ja oma paikka tuottavat päänvaivaa, koska hän ei enää suoriudu tutuista arjen tehtävistään.

”Sateinen päivä, ei aurinko näytä ittiänsä. Olen niin yksin. Laitan nyt kumminkin pottuja kiehumaan, jos vaikka Martti tois silliä, mikään ei ole enää varmaa, kun en itte pääse kauppaan. Pakko mennä noukkimaan omenat maasta, keppi apuna. Selkään otti, ei auta.”

Päivät ja yöt, koko elämä on täynnä odotusta. Vanhus käy lakaisemassa kotinsa portaat ja hän saattaa ladata kahvinkeittimen valmiiksi, jos joku tulisi. Sitten luontokin sulkeutuu ikkunan takana, menee kiinni kuin raskas ovi. Väritön ja tyhjä on myös mielenmaisema. Vähitellen kotipihakin tuttuine polkuineen etääntyy.

Lähes joka päivä vanhus kertoo käsityöstään, kutomisesta. Saatuaan villasukat valmiiksi, hän päättää toisinaan lopettaa kutomisen. Kun lanka on lopussa, tuntuu elämäkin olevan lopussa. Pian hän voi kuitenkin todeta ykskantaan, että ”taas sukkaa pukkaa.”

”Yksin oon ihminen. Ei kukaan soita. Ei käy. En ole tänään puhunut. Hellaan tein tulen, että edes puut präiskii hellas. Kun sais nukkua pois. Ei enää huvita mikään. Pitkä ilta taas yksin, ei tahdo uni tulla, koko yön ajatella.

Tämä kirja on mun ainoa kaveri, tai on tuo sukan kutominen. Taas tuli talavi, lumi maassa. Villasukkia pojat tarvittoo, en varmaan enää kauaa ole kutomassa mitään.”

Vanhus on ymmällään oman itsensä kanssa. Hän ei koe itseään sairaaksi, ihmettelee vaan voimiensa hiipumista ja toteaa elävänsä päivästä toiseen sisulla. Miksi vanhuuskin pitää elää läpi? hän kysyy, vaikka siitä ei ole mitään iloa itselle ja muille on vain vaivaksi?

”Ei sada, eikä paista. Ei tämä ole mitään elämää. Akkuni on ihan lopussa. Kai tämä on sitä luopumista, on helpompi lähtiä, kun akku on kokonaan loppu. En totu tähän olotilaani, mitä mä teen? Ilman Marttia en enää pärjäisi tässä kotona. Järki sanoo, että pitääs tehdä sitä ja tätä, mutta en saa tätä konetta käyntiin.”

Raskaiden ajatusten vallatessa alaa, hän kokee tilanteensa pelottavana. Eikä se tunne laannu, vaikka hän lukitsisi ovetkin.

Toivon mukaan sais pian nukkua pois, olen niin väsynyt. Musta on niin vaivaa. Ei ole hyvä olla toisten vaivoona. Tämä on kai vanhuutta, ei laiskuutta. Pakko antaa periksi. aamen.”

Päiväkirjan sivuilta voi lukea, miten hänen luonaan käyvät lapset ja muutamia ystäviäkin. Ystävien kanssa muistellaan menneitä, vierailujen jälkeen on ikävä edesmenneitä omaisia. Hetkestä toiseen, hän odottaa.

”Apua! En jaksa enää mitään, joulu tulossa, kaikki valmistelut on tekemättä. Oon täys nolla. Martti tuli, luki lehden ja meni. Tämä pimiä hiipii mun kaveriksi, ei hyvältä näytä, ei saa valittaa, kun on lämmin asunto, vielä pärjään tässä kotona.”

”Ennen tenavana odotettiin joulupukkia, joulua. Kyllä ihmisen mieli muuttuu näin vanhana, mutta tämä on luonnon laki. Olen vain – on pakko olla, kun henki vielä pihisee, aivan hävettää olla näin avuton. Mikä on taivaan isällä tarkoitus?”

 

Muutoksesta toiseen

”Äitini ehti asua yli 60 vuotta omassa kodissaan, yhdessä ja samassa talossa, sitten oli tehtävä uusia ratkaisuja. Nyt hän on asunut vuoden päivät palvelukodissa”, Martti kertoo.

Muutokset äidin voinnissa muutaman vuoden sisällä olivat hänelle hämmentäviä.

”Kävin kaksi kertaa päivässä katsomassa häntä ja saatoin huomata, että hän ei ollut syönyt ruokaansakaan. Villalanka oli aina lopussa, sitä vein hänelle yhtä usein kuin maitoakin.”

”Näin, että äiti ei pärjää enää yksin, vaikka kuinka kävisin häntä katsomassa. Se ei vaan enää riittänyt. Olin ihan voimaton, kun hänellä oli niin raskaita ja itsetuhoisia ajatuksia”, Martti muistelee.

Hän kysyi myös lääkäriltä neuvoja ja lääkettä, joka auttaisi vanhaa ihmistä, että hän ei tuntisi itseään niin ala-arvoiseksi.

”Äidin järjessä ei ole mitään vikaa. Käyttömuisti on vaan täynnä, hän ei muista lähiaikoina tapahtuneista asioista mitään. Äitini pystyy liikkumaan rollaattorin avulla, mutta on mieluummin omissa oloissaan, koska on arka ja häpeää itseään”, Martti kertoo.

Hän muistelee, miten hänen äitinsä auttoi ennen myös naapureita. Äiti huolehti onnettomien perheiden lapsista, pesi ja puetti heitä. Eräskin kulki vielä aikuisena silloin tällöin ruokittavana.

”Äiti ei millään tavalla moittinut tätäkään ruokittavaa. Kunnioitan äidissäni tuota pyyteetöntä auttamisen taitoa.”

 

Avara ja lämmin läsnäolo

Päätämme lähteä tervehtimään Martin äitiä. Palvelukodissa ollaan parhaillaan päivällisellä. Aili Rajala on jo ehtinyt syödä. Herttaisesti hymyillen hän ottaa tulijat vastaan istuen yöpukeissaan sänkynsä reunalla.

Kauniissa huoneessa on paljon hänen käsitöitään: mattoja, virkattu päiväpeite, pöytäliinaa. Pöydällä on keskeneräinen villasukka ja kaapissa muutamia valmiitakin.

”Minä oon käsityöihminen, ollu jo pienestä pitäen”, Aili Rajala kertoo. Hän selittää miten jo alakoululaisena tykkäsi kutoa ja kuinka hänen äitinsä tapasi murehtia, mistä saa lapsensa käsitöihin langat. Tähän muistoon hän palaa vierailumme aikana useasti.

Martti kertoo äidilleen jutun teosta. Äiti ei muista kirjoittaneensa päiväkirjaa. Yhdessä he muistelevat vanhaa kotia muutaman kilometrin päässä. Martti palauttaa äitinsä mieleen, miten hän asuu nyt turvallisessa palvelukodissa, josta saa hyviä palveluja.

”Tämä on mulle hyvä paikka, mutta onko mulla tähän varaa, riittääkö eläke? Enhän vaan velkaannu?”, hän kysyy.

”Et sinä velkaannu. Sinä oot kaiken tämän arvoinen. Täälä sun ei tarvitte peljätä eikä murehtia mitään”, Martti vastaa rauhoitellen äitiään.

”Odotan täällä, että joku tulis käymähän. Ei oo ihmistä luotu yksin olemahan”, Martin äiti toteaa.

Martti kertoo pyrkivänsä siihen, että pääsisi käymään äitinsä luona joka toinen päivä. ”Nyt en enää murehdi äidin oloa, mutta en olisi suonut hänelle tällaista kohtaloa.”

 

Vuorotellen

Martti juttelee äidilleen, miten joku päivä mennään katsomaan vanhaa kotia.

”Äiti on tehnyt elämänsä siivoustöitä. Alansa ammattilainen oli niin tykätty rakennustyömaiden siivoajana, että ei meinannu saada lopputiliä sitten millään”, Martti kertoo.

”Martti on viisas. Se on ku rautatie, siihen voi luottaa”, äiti kehuu lastaan.

Kun olemme lähdössä pois, Martti rauhoittelee levottomaksi muuttunutta äitiään. Ovet menevät takanamme lukkoon ja pihan portti suljetaan kiinni.

”Dementia on omaisten tauti, ei tässä saisi menettää malttiaan”, Martti tuumaa parkkipaikalla.

Ajellessamme palvelukodilta pois, hän kertoo You tubessa näkemästään videosta, missä kyselyikäinen pikkupoika kyselee isältään kaiken maailman asioita. Kyseleminen kuuluu lapselle, se on osa hänen kasvamistaan. Sitten videolla kuvataan tilanne vuosien päästä. Isä on sairastunut dementiaan. Nyt on aikuisen pojan vuoro kuunnella ja vastata, selittää samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

Johanna Sointula

 

Tapahtuu
Pe 20.10.–21.10.
Seurapuhujakoulutusta Kainuun opistolla. Lisätietoja.
Pe 27.10.–29.10.
Aikuisten kertausrippikoulu Aholansaaressa. Lisätietoja.
Su 29.10.–2.11.
Herännäishenkinen kylpylämatka Viron Haapsaluun. Lisätietoja.
Pe 8.12.–9.12.
Miesten adventtitapaaminen Kainuun opistolla. Lisätietoja.
La 14.4.–20.4.2018
Kevätretki Ylläkselle. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi