Artikkeli unkarilaisesta papista Gabor Sztehlosta
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Artikkeli unkarilaisesta papista Gabor Sztehlosta

Gabor Sztehlo

Kuva: Gabor Sztehlo-säätiö

Gabor Sztehlo ja käsien evankeliumi

 

Unkarilainen pastori haki nuorena vaikutteita Suomen heränneiltä, perusti Unkarin ensimmäisen kansanopiston, pelasti juutalaislapsia natseilta, rakensi Unkarin luterilaisen kirkon diakoniatyötä ja oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

 

Viime talven Unkarinmatka antoi aiheen tarttua Herättäjä-Yhdistyksen vuonna 1988 julkaisemaan kirjaan ”Sukukansojen uskonyhteys”. Se kertoo Unkarin ja Suomen luterilaisten yhteydenpidosta, erityisesti opiskelijavaihdosta. Kirjasta löytynyt maininta heränneiden ylioppilaskodilla asuneesta teologian ylioppilaasta, joka oli myöhemmin ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, herätti uteliaisuuteni.

Gabor Sztehlo, joka asui Körttikodilla lukukauden 1931-32, ansaitsee tulla paremmin tunnetuksi Suomessakin.

Gabor Sztehlo syntyi 25.9.1909 Budapestissä. Hänen isänsä oli lakimies, äiti varakasta sveitsiläistä sukua. Vaikka isä, isoisä ja setä olivat lakimiehiä, Gabor päätyi pappisuralle. Suvussa oli kyllä ollut pappeja paljonkin, ja luterilaiset juuret olivat vahvat.

Opiskellessaan teologiaa Sopronissa Gabor sai huonetoverikseen Toivo Laitisen, joka oli suomalais-unkarilaisen stipendiaattivaihdon ensimmäinen suomalainen opiskelija. Laitinen on kertonut, että Gabor tapasi antaa puolet taskurahoistaan lähetykselle ja hyväntekeväisyyteen: ”En saisi palaakaan kurkustani alas, jos en niin tekisi,” kuului perustelu.

Kesän -29 Laitinen ja Sztehlo viettivät Saksan Bielefeldissä tutustumassa diakonialaitoksiin. Saksan kielen Gabor hallitsi jo kotitaustansa vuoksi, niinpä hän aloitti suomen opiskelun Laitisen tuella. Päätettyään teologian opinnot, Gabor pääsi kolmantena unkarilaisena stipendiaattina Suomeen ja asui Körttikodilla.

Unkarin luterilainen kirkko on katolisen kirkon ja kalvinistien rinnalla pieni vähemmistökirkko. Unkarilaisiin stipendiaatteihin teki suuren vaikutuksen pohjoisen veljeskansan läpeensä luterilainen maa. Myös herätysliikkeet kiinnostivat, ja kuten monet muutkin unkarilaiset vaihdokit, Gabor kiintyi herännäisyyteen. Hän kulki ahkerasti seuroissa ja vieraili Viipurin herättäjäjuhlilla. Eniten häntä kiinnosti kuitenkin kansanopistolaitos ja ajatus kansanopiston perustamisesta Unkariin kiehtoi häntä.

Unkariin palattuaan Gabor sai pappisvihkimyksen ja toimi ensin piispa Raffayn avustajana Budapestissä. Suomeen hän kirjoitti: ”Täällä kaikki haluavat kuulla Suomesta ja varsinkin körttiläisistä. Eikö se ole mukavaa! Tulee aika jolloin meillä veisataan Siionin virsiä. Ja tulee meille kerran myös kansanopisto!”

Pian piispa lähetti Sztehlon Hatvanin seurakunnan paimeneksi, jossa ensimmäisenä urakkana oli kirkon rakentaminen (1935). Vaikka Sztehloa on luonnehdittu idealistiksi, hän oli myös vahva organisoija ja ideoiden toteuttaja. Hatvanin jälkeen hän siirtyi Nagytarscaan, jonne perustettiin ensimmäinen unkarilainen kansanopisto vuonna 1938. Suomen heränneet tukivat hanketta taloudellisesti. Tämä opisto aiheutti varsinaisen aallon; muutamassa vuodessa kansanopistokursseja aloitettiin viidellä paikkakunnalla luterilaisten toimesta. Myös katoliset ja reformoidut ottivat mallia, jopa maalliset järjestöt.

Jos historia olisi mennyt toisin, Sztehlo muistettaisiinkin varmaan eräänlaisena ”Unkarin Grundtviginä”. Mutta edessä olivat ajat, jolloin opistojen toiminta kävi mahdottomaksi. Toisenlaiset tehtävät odottivat.

Ensimmäinen maailmansota oli jättänyt unkarilaisiin syvät arvet. Laajoja alueita oli menetetty naapurivaltioille. Kansallissosialistinen Nuoliristipuolue oli jo vuosia toiminut avoimen juutalaisvastaisesti ja harjoittanut terroria. Sen tunnus, jossa ristin kärjet osoittivat nuolina neljään suuntaan, kuvasi toivetta Unkarin laajenemisesta entiseen suuruuteensa. Vuonna 1944 puolue nousi Saksan tukemana valtaan.

Saman vuoden maaliskuussa piispa kutsui Sztehlon toimistoonsa. Nyt olisi vuorossa sairaalapapin työ. Samalla piispa antoi tehtävän tutustua kalvinistien järjestöön nimeltä Hyvä Paimen, joka oli järjestänyt apua pakkotyöhön komennetuille juutalaisille. Sztehlon piti yhdessä tuon järjestön kanssa perustaa lastenkoti niille kristityksi kääntyneiden juutalaisten lapsille, jotka olivat jääneet ilman huoltajaa. Natsimielinen hallitus oli jo käynnistänyt laajamittaiset juutalaisten kuljetukset Saksan ja Puolan tuhoamisleireille. Budapestissäkin juutalaiset oli suurelta osin kerätty ghettoon.

Sairaalassa tilanne avautui Sztehlolle järkyttävällä tavalla. Osastolla jonne oli kerätty itsemurhaa yrittäneet, lähes kaikki olivat juutalaisia. Päivänä jolloin astui voimaan laki että kaikkien juutalaisten oli käytettävä takkiin ommeltua keltaista tähteä, Unkarissa tehtiin 1572 itsemurhaa.

Muistelmissaan Sztehlo myöntää, että oli ollut poliittisesti naiivi. Hän ei ollut saksalaismyönteinen, eikä hän voinut ymmärtää juutalaisvastaisuutta. Mutta hän ei ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, hän oli kiinnostunut vain kirkon asiasta, siitä miten kirkon toiminnan mahdollisuuksia voisi parantaa. Tästä hän, jälkiviisautensa myöntäen, kritisoi myös muita kirkon ja kirkkojen työntekijöitä tuon ajan Unkarissa.

 

Jumalan käsissä

Hämmentyneenä Gabor alkoi etsiä mahdollisuuksia lastenkodin perustamiseen. Hyvä Paimen – järjestöllä oli joitain yhteyksiä, mutta voimavarat olivat heilläkin rajalliset. Ensimmäinen yritys tilojen hankkimiseksi päättyi katastrofiin. Gaborin värväämä asianajaja löysi sopivan talon, mutta kertoi omistajan vaativan etumaksua. Eräs vanhempi juutalainen mies järjesti rahat heti ja Gabor toimitti ne asianajajalle. Seuraavan kerran lakimiehen luo mennessään Gabor sai tylyn kohtelun: mies ei ollut tuntevinaan häntä. Kaiken kukkuraksi Gabor oli hyväuskoisuudessaan paljastanut, että taloon voitaisiin sijoittaa juutalaislapsia. Asianajaja uhkasi kertoa tämän poliisille, jos Sztehlo ei jättäisi häntä rauhaan. Ne rahat menetettiin.

Ihmeellisesti jostain kuitenkin aina avautui tie edetä, niinpä ensimmäinen Hyvän Paimenen lastenkoti saattoi käynnistää toimintansa. Tässä vaiheessa Gabor oli jo täysin ymmärtänyt, että autettavia lapsia ei tultaisi lajittelemaan uskontokunnan mukaan. Jos lapsi ei ollut kääntynyt kristityksi, viranomaisia varten väärennettiin tarvittavat paperit.

Työ oli vaarallista, koska toisaalta oli tarve levittää tietoa avun tarvitsijoille, mutta toisaalta piti olla äärimmäisen varovainen ilmiantajien pelossa. Monet unkarilaiset ilmiantoivat naapurustossa piileskelevät juutalaiset Nuoliristin sotilaille, ja juutalaisilta tyhjäksi jääneet asunnot täyttyivät pian.

Sana kuitenkin levisi. Apua tarvitsevien lasten joukko kasvoi viikko viikolta niin, että lastenkoteja toimi pian kolmessakymmenessä kahdessa osoitteessa. Hoitajina toimi usein lasten äitejä, jotka näin saivat myös suojapaikan.

Yksi Sztehlon lastenkotien avulla pelastuneista oli Charles (Karoly) Fenyvesi, joka myöhemmin päätyi Yhdysvaltoihin ja teki uran toimittajana ja kirjailijana. Hänen muistonsa matkasta lastenkodin suojaan kertoo paljon siitä, minkälaisessa ympäristössä Gabor toimi.

Anna, Karolyn äiti, oli jäänyt poikansa kanssa kahden, kun perheen isä oli monien juutalaismiesten tavoin joutunut työleirille. Eräänä päivänä, vain vähän ennen Karolyn seitsenvuotispäivää, Anna poisti huolellisesti keltaiset tähdet molempien takeista. Hän tähdensi Karolylle, että tämän sukunimi olisi nyt Fargas, he olisivat nyt kalvinisteja ja sotaa paossa Debrecenin kaupungista. He lähtivät turvattomaksi käyneestä kodistaan. Raitiovaunun ylittäessä Tonavaa Karoly näki, kuinka joen partaalla teloitettiin ryhmä ihmisiä. Heidät oli asetettu riviin joen partaalle siten, että he laukauksen voimasta kaatuivat jokeen. Lapsikin ymmärsi, että teloitetut olivat juutalaisia. Kukaan raitiovaunussa ei reagoinut tapaukseen millään tavalla.

Budan puolella, hienon huvilan portilla heidät vastaanotti ystävällinen nainen. ”Olemme odottaneet teitä!” Karolylta kysyttiin nimeä, ja tämä osasi vastata niin kuin oli sovittu. He olivat turvassa, yhdessä monista Sztehlon perustamista lastenkodeista.

Sztehlo toimi viime hetkellä. Ensimmäinen turvakoti aloitti toimintansa lokakuun viidentenä 1944. Kirjanpidon mukaan kodeissa asui joulukuussa 905 lasta. Vaikein aika oli tuolloin vielä edessä. Neuvostoliiton ja Romanian joukot aloittivat tapaninpäivänä kaupungin piirityksen, joka kesti lähes kaksi kuukautta. Viikkojen ajan lapset ja heidän suojelijansa joutuivat piileskelemään kellareissa. Yksi turvakodeista jäi pahasti ristituleen, ja siellä olleet lapset ja heidän hoitajansa ahdettiin Sztehlojen talon kellariin, siellä jo aiemmin olleiden seuraksi. Siirto tapahtui yöllä ja sen järjesti saksalainen upseeri. Sztehlo kertoo muistelmissaan, miten hän ensin miltei pyrskähti nauruun avatessaan oven, jonka takana odotti saksalainen sotilas hartioillaan vahvasti juutalaispiirteinen pieni lapsi. Lapsi lämmitti palelevia käsiään sotilaan niskassa. Vakavakasvoinen sotilas ojensi lapsen Sztehlolle, joka nyt oli itkuun puhkeamaisillaan. ”Mitäpä Jumala ei tekisi pelastaakseen nämä lapset”, hän ajatteli.

Siirron järjestänyt upseeri tuli myöhemmin vierailulle Sztehlon luo. Hänet oli komennettu toisaalle ja hän halusi hyvästellä. Samalla vahvistui se minkä Gabor oli jo aavistanut; upseeri tiesi varsin hyvin, että lapset olivat juutalaisia. Hän kertoi vihaavansa rotuteorioita ja vainoja. Hän toivoi, että lapset selviäisivät hengissä vaikean ajan yli. Puna-armeija valtaisi pian koko kaupungin, mutta saksalaisupseeri valoi toivoa; venäläiset kohtelevat lapsia hyvin. Hän varoitti luutnantista, joka tuli hänen seuraajakseen saksalais-osaston komentajaksi. Sitä miestä ei pitäisi päästää lähelle Sztehlojen kellaria, sillä häneltä ei myötätuntoa heruisi edes unkarilaisille, saati juutalaisille.

Tammikuun lopulla saksalaiset asettuivat Sztehlojen piilopaikan maanpäällisiin huoneisiin, ja sijoittivat sinne myös konekiväärin. Tämä teki talosta taistelujen kohteen. Räjähdysten vavisuttaessa taloa Gabor ja lapset veisasivat kellarissa virttä ”Jumala ompi linnamme.” Luottamus tarttui lapsiin.

Venäläisten saatua talon haltuunsa, he olettivat että kellarissa oli jotain saksalaisille arvokasta, kun sitä oli puolustettu niin kiivaasti. Kun Sztehlo suojatteineen kuuli yläkerrasta venäjänkielisiä huutoja, ja räjähdys repi kellarin oven auki, yksi taistelujen aikaan suojaan otetuista aikuisista, unkarilainen kommunisti, ryntäsi heti huutamaan portaisiin venäjäksi: ”Toverit! Tämä on lastenkoti!”

Pelastus oli täpärä: Venäläiset olivat varautuneet ankaraan taisteluun ja liekinheitin oli jo valmiiksi suunnattu kellariin.

Taistelujen tauottua venäläinen upseeri kuulusteli Gaboria. Tämä ei aluksi uskaltanut kertoa olevansa pappi, eikä kuulustelija tahtonut heti uskoa, ettei Gabor ollut ottanut osaa taisteluihin. Epäilyksiä herätti vyöllä keikkunut Suomesta lahjaksi saatu puukko.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki Sztehlon perustamien lastenkotien asukkaat selvisivät hengissä. Kaiken kaikkiaan Sztehlon on arvioitu toiminnallaan pelastaneen lähes tuhannen viidensadan ihmisen hengen. Tärkeänä työtoverina hänellä oli toinen Suomen ja heränneiden ystävä, pastori Emil Koren ja tämän vaimo Magda.

 

Rauha ja uusi Unkari

Rauhan koittaessa Gabor jatkoi työtään lasten kanssa. Syntyivät Pax-lastenkodit ja poikakoti Gaudipolis, johon Sztehlo sai idean nähtyään amerikkalaisen elokuvan ”Boys town.”

Gaudipolis, ”ilon kaupunki” oli kuin pienoisvaltio, jossa pojat valitsivat itselleen pääministerin, kulttuuri-, ja työministerin jne. Ensimmäisistä asukkaista monet olivat niitä juutalaispoikia, jotka olivat olleet Gaborin perustamissa suojakodeissa sodan aikaan.

Gaudipolis menestyi, mutta uudet vallanpitäjät eivät halunneet jättää kasvatustyötä kirkonmiehelle. Laitos ”kansallistettiin” vuonna 1950. Gaboria kohdeltiin kuitenkin kunnioittavasti, ja kaupunki järjesti hänelle asunnon, vaikka Gabor kieltäytyi hänelle tarjotusta kaupungin virasta tietäen, että hänen maailmankatsomuksensa ei olisi ollut tehtävään sopiva.

Gabor palasi seurakuntatyöhön ja ryhtyi organisoimaan uudelleen kirkon diakonialaitoksia. Työ kehitysvammaisten ja vanhusten parissa oli yhteiskunnan kannalta ”vaaratonta” ja sopi näin kirkon työksi. Gaborin vaimo Ilona, joka oli koko vaikean ajan tehnyt työtä miehensä rinnalla, muutti perheen kahden lapsen kanssa Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun jälkeen. Pastorin lapsille ei olisi ollut opiskelumahdollisuuksia sosialistisessa Unkarissa. Gabor jäi hoitamaan kirkon kehitysvammalaitoksia ja vanhainkoteja. ”En voinut pilkata sitä rakkautta, jota laumani minulle osoitti”, Gabor selitti myöhemmin ystävälleen, miksi ei seurannut tuolloin perhettään.

Vasta vuonna 1961 Gabor sai viisumin ja pääsi tapaamaan perhettään Sveitsiin. Jälleennäkemisen tuoma syvä tunnekuohu aiheutti sydänkohtauksen. Lääkärien suosituksesta Gabor päätti jäädä perheensä luo. Sveitsissä hän toimi reformoidun kirkon vieraskodin isäntänä ja Interlakenin rovastikunnan apupappina. Nuorena opittu suomen kielen taito oli tallella: hänen kerrotaan pitäneen saarnatuolissa unkarilaisen Zoltan Turoczyn saarnakirjaa, joka on julkaistu vain suomeksi, ja saarnanneen siitä saksaksi.

Vuonna 1972 Sztehlo sai Israelin valtiolta Yad Vashem-mitalin. Seuraavana vuonna Sveitsin valtio ehdotti häntä Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Sosialistisessa Unkarissa Gaborin urotöistä vaiettiin pitkään, vasta vuonna 1983 hänen muistelmansa julkaistiin pienenä painoksena. Myöhemmin Sztehlo on saanut kotimaassaan useitakin kunnianosoituksia. Budapestissa Tonavaa reunustaa Stehlo Gabor rakpart, rinnan Raoul Wallenbergin ja muiden juutalaisten pelastajien nimikkokatujen kanssa. Kirkon diakoniatyön mottona on Sztehlon ajatus käsien evankeliumista.

Gabor Sztehlo piti yllä yhteyksiä moniin pelastamiinsa lapsiin jotka olivat löytäneet paikkansa eri puolilta maailmaa. Toukokuussa 1974 hän oli tapansa mukaan pysähtynyt aamukävelyllä puistonpenkille, johon tuttu postimies usein toi hänelle päivän kirjeet. Kierrokselta palatessaan postimies huomasi Sztehlon olevan yhä paikallaan – sairaskohtaus oli yllättänyt. Sztehlo oli kuollessaan 64-vuotias.

Osmo Kangas

Lähteet:

Sztehlo, Gabor: In the Hands of God. 1994

Fenyvesi, Charles: When the angels fooled the world. Rescuers of Jews in wartime Hungary. 2003

Koren, Emil ja Voipio, Martti: Sukukansojen uskonyhteys. 1988

 

 

Tapahtuu
Pe 20.10.–21.10.
Seurapuhujakoulutusta Kainuun opistolla. Lisätietoja.
Pe 27.10.–29.10.
Aikuisten kertausrippikoulu Aholansaaressa. Lisätietoja.
Su 29.10.–2.11.
Herännäishenkinen kylpylämatka Viron Haapsaluun. Lisätietoja.
Pe 8.12.–9.12.
Miesten adventtitapaaminen Kainuun opistolla. Lisätietoja.
La 14.4.–20.4.2018
Kevätretki Ylläkselle. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi