5. Malmbergin alasajo
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

5. Malmbergin alasajo

Mutta takaisin Nils Gustav Malmbergiin, jonka asema eteläisellä Pohjanmaalla vastasi pitkälti Paavo Ruotsalaisen aikaisempaa johtoasemaa herännäisyyden koko maan kattavassa verkostossa. Kuitenkin Nils Gustav Malmberg kaatui. Hänet suistettiin valtaistuimeltaan ja lyötiin maahan saakka. Se tapahtui 1850-luvun alkuvuosina. Siitä notkosta hän kyllä nousi, mutta entistä mahtiaan hän ei enää saavuttanut. Kysymys kuuluu, mikä hänet sorti. Mikä voima saattoi valloittaa ja murskata näin väkivahvan linnoituksen?

Valtaisaa kansansuosiota nauttivien johtajien sortumiseen saattaa olla monenlaisia syitä. Ajat muuttuvat ja samat taidot ja samat konstit eivät enää pure uusissa olosuhteissa, vaan vievät turmioon. Suomen suurimmaksi ylioppilaspoliitikoksi mainittu varatuomari Lauri Kivekäs, aikansa ylioppilasnuorison ehdoton idoli ja palvottu nuoren fennomaanipolven sankari, päätti 1880-luvulla pyrkiä valtiopäivämieheksi porvarissäädyssä niittääkseen valtiosaleissa samanlaisia laakereita kuin nuorison keskuudessa opiskeluaikoinaan. Se onnistui häneltä, hänet valittiin valtiopäiville, mutta kun hän siellä astui puhujapönttöön ja antoi äänensä kaikua, hän saikin kuin kylmän jäätävän suihkun niskaansa. Porvarit naureskelivat hänen epäilemättä taiturimaiselle esiintymiselleen, asiallisessa suhteessa se ei heihin vähimmässäkään määrin tehonnut. Porvarissäädyn enemmistö kuului ruotsinmielisiin; oli naivia kuvitellakaan sen enemmistön murtamista pelkin puhein, olivat ne sitten miten loistokkaita hyvänsä. Kivekäs epäonnistui surkeasti ja hänen elämänsä kääntyi alamäkeen, jonka vierteitä hän ei enää kyennyt kipuamaan ylös.

Toinenkin fennomaanisuuruus koki hieman samansuuntaisen kohtalon. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, yksi kolmesta suomalaisella sukunimellä aateloidusta fennomaanista, nousi suomenmielisten kiistattomaksi johtajaksi heti J.V. Snellmanin jälkeen. Edeltäjänsä tavoin hän sitoutui poliittiseen liittoon keisarivallan kanssa. Snellman oli ollut keisari Aleksanteri II:n luottomies ja saanut hänen avullaan läpi kuulun vuoden 1863 kieliasetuksen, joka teki suomen kielestä 20 vuoden odotusajalla tasavertaisen ruotsin kielen kanssa. Koskinen jatkoi samaa linjaa ja fennomaanit menestyivät hyvin. He perustivat suomenkielisiä kouluja, heitä valittiin korkeisiin virkoihin ja heitä nimitettiin senaattoreiksi. Sitten ajat muuttuivat. Helmikuun manifestilla 1899 alkoivat sortovuodet, Suomen autonomiaa ryhdyttiin kaventamaan kovalla kädellä. Se synnytti maassa ankaraa kuohuntaa, mutta Yrjö Koskinen seurasi järkkymättä entistä lippuaan. Hän ei vastustanut sortotoimia vaan kannatti myöntyväisyyslinjaa, joka hänen nähdäkseen oli viisain ratkaisu ja kansan etujen mukainen. Fennomaanit miehittivät ne virkapaikat, joista ruotsinkieliset ja passiivisen vastarinnan kannattajat erotettiin. Se ei voinut kostamatta tapahtua. Koskinen sai vastaansa aktiivista tai ainakin passiivista vastarintaa suosivien hehkuvan vihan. Hänen vuonna 1903 tapahtunut kuolemansa säästi hänet ikävämmiltä seuraamuksilta. Entisen mahtajan maineensa hän joutui viemään hautaan mukanaan, jälkimaailmalle se ei kelvannut.

Vihtori Kosolan poistuminen historian näyttämöltä piti sisällään samoja aineksia. Pohja petti hänen altaan 1932 Mäntsälän kapinassa, jonka hallitus kukisti alkuunsa. Kosola lähipiireineen oli luottanut oikeistoradikalismin voittoaaltoon Euroopassa, mutta veikannut väärää hevosta. Suomessa eduskuntavaltaa kavennettiin vain kommunistisen puolueen kieltämisellä, ei muuten. Mäntsälän kapinan jälkeisissä muuttuneissa oloissa jättiläinen kutistui, kansanjohtajuus vaihtui nimelliseksi päämiehisyydeksi Isänmaallisessa Kansanliikkeessä, joka oli vain varjo Lapuanliikkeestä.

Kävikö siis N.G. Malmbergin jotenkin samoin? Muuttuiko maailma ja riisti ponnistuspohjan hänen altaan vai erehtyikö hän kenties opillisesti väärille urille, sellaisille urille, joita sanankuulijat eivät hyväksyneet? Näin ei tapahtunut. Malmberg oli se, joka päätti opista, ei kukaan Etelä-Pohjanmaalla hänen yläpuolellaan. Sitä paitsi oppi ei näytellyt herännäisyydessä keskeistä osaa, ei ainakaan sillä tavoin kuin F.G. Hedbergillä, jonka käsityksen mukaan armo piti rohkeasti ottaa vastaan, kun kerran Kristus oli syntiset lunastanut. Herännäisyydessä oli olennaista tunneperäinen armon ikävöinti, ei sen järkisidonnainen omistaminen. Sellaisena se ei ollut opillisille kiivailuille erityisen altis. Myöskään olojen muutos ei selitä Malmbergin kaatumista muutoin kuin ehkä hänen vastustajiensa vaihtuneitten tavoitteiden kautta. Herännäisyys oli eteläisellä Pohjanmaalla laajentumassa, ei taantumassa hänen kukistumisensa aikoihin, siis 1850-luvun alussa.

Virallisen aikalaisselityksen mukaan Malmberg repi kuin repikin itse riekaleiksi oman valtikkansa. Hänen turmiokseen koitui hänen synnillinen elämänsä, juopottelu ja naisseikkailut. Väitteet näistä rikkeistä perustuivat huhuihin, jotka hänen kollegansa, kappalainen Carl Gustaf von Essen vakuutti tosiksi ”täydellisellä varmuudella” Malmbergille 27. tammikuuta 1852 osoittamassaan kirjeessä, joka kymmenin jäljennöksin levitettiin tiedoksi toisille herännäispapeille ja jopa kirkon johdolle. Mitään muuta vähänkään kelvollista todistetta näiden huhujen paikkansapitävyydestä ei koskaan esitetty, ei edes uskottavantuntuista vihjausta. Pappeihin tämä taitavasti johdettu kampanja kuitenkin tehosi. He erosivat liikkeestä ja palasivat nöyrinä ja katuvaisina tuhlaajapoikina Turun piispallisen paimensauvan ohjaukseen. Kansa ensityrmistyksessään loitontui myös, mutta sitten ihmiset rauhoittuivat ja ryhtyivät sitten kyselemään todisteiden perään. Kukaan ei tuntunut tietävän väitetyistä rötöksistä ennestään mitään. Kun todisteita ei sitten mistään löytynyt ja kun papiston irtautuminen herätti pahoja epäilyjä kateudesta ja kirkon suosion tavoittelusta, Lapuan ja lähikappeleiden heränneet palasivat Malmbergin luokse. He tekivät niin yksinkertaisesti siksi, etteivät uskoneet huhuihin. Herännäisyyden leviäminen kuitenkin tyrehtyi ja etäämpänä Lapuasta se selvästi taantui.

Jos huhut olivat täysin perättömiä ja niin kuin näyttää ja Ylihärmän kappalaisen Carl Gustaf von Essenin liikkeelle laskemia, Malmberg ja hänen myötään koko liike oli joutunut kerrassaan pirullisen juonittelun uhriksi. Ilmeisesti kävi niin, että von Essen puhutteli kahden kesken Malmbergin kuolemansairasta ensimmäistä vaimoa Amandaa, joka oli todistettavasti mustasukkainen miehestään ja luuloharhojen vainoama. Nämä Amandan harhat von Essen sitten esitti totena kollegoilleen ilmoittamatta kuitenkaan heillekään tietojensa tarkkaa lähdettä. Lievin mahdollinen tulkinta olisi se, että von Essen ainakin jossakin määrin uskoi sairaan vaimon puheita. Se selittäisi, miksi hän vakuutti kirjeessään Malmbergille tietävänsä täydellisellä varmuudella, että huhut ovat tosia. Tämän tulkinnan mukaan hän olisi saattanut otaksua, että Malmberg sortuisi tunnustuksiin tai – mihin hän usein kirjeissään kuin sitä toivoen viittasi – tekisi huhujen musertamana epätoivoissaan itsemurhan. Olisipa vaihtoehdoista toteutunut kumpi hyvänsä, seuraus olisi ollut se, että von Essen olisi astunut Malmbergin saappaisiin. Malmberg kuitenkin kiisti jyrkästi ja suunniltaan raivostuneena syytökset, joihin myös kirkollinen johto suhtautui vähintäänkin epäuskoisesti ja von Essenin vilpittömyyttä vahvasti epäillen. Sen vuoksi arkkipiispa Bergenheim rajoittui vain moitteisiin ja kehotuksiin vaelluksen tarkasta vaarinotosta mutta pidättyi rangaistuksista ja syytösten lähemmästä tutkimisesta. Siihen tuo kolkko manööveri pysähtyi.

Tällainen asiaintila aiheutti erittäin oudon ja työläästi tajuttavan jälkinäytöksen. Runsaat 20 vuotta Malmbergin kuoleman jälkeen von Essen kirjoitti Biografiseen nimikirjaan Malmbergista pienoiselämäkerran, jossa avoimesti viitasi tämän synnilliseen elämään ja antoi hänestä muutenkin negatiivisen kuvan. Kuten Wilhelmi Malmivaara, vuonna 1858 edesmenneen Nils Gustavin poika lehdissä ihmetteli, oli todella merkillistä, että niin viheliäisestä ihmisestä kuin N.G. Malmberg tuon elämäkerran valossa näyttäytyi, ylipäätään kirjoitettiin teoksessa, johon oli koottu artikkeleita pelkästään maineikkaista ja kaikin puolin ansioituneista kansalaisista. Miksi siis von Essen menetteli näin? Nuo erikoislaatuiset muistosanat kirjoittaessaan von Essen oli teologian professori Helsingin yliopistossa. Kuitenkin hän katsoi välttämättömäksi häpäistä kaukana Pohjanmaalla aikoja sitten kuollutta ja kuopattua apulaispappi N.G. Malmbergia, josta tuskin Helsingin tasolla enää paljon muistettiin.

Ensiksikin on lähdettävä siitä, että von Essen halusi alun perinkin ennen muuta suistaa Malmbergin jalustaltaan. Se vain ei ollut kovin helppoa. Poliittinen johtaja voidaan erottaa junttaamalla päätöksentekoelin, mikä se sitten onkin, johtokunta, hallitus tai yleinen kokous. Hengellistä johtajaa, jonka asema perustuu pelkästään persoonalliseen auktoriteettiin, ei voida murskata tällä tavoin. On meneteltävä toisin. Ainoa tehokas keino on mustata karismaatikon maine, leimata hänet kansan silmissä arvottomaksi. Sitä keinoa von Essen käytti eikä ollut sillä tiellä viimeinen jollei ensimmäinenkään.

Tapahtuu
La 8.4.
Samoilla oljilla - seuratoiminnan ideointi- ja virkistyspäivä Raudaskylässä. Lisätietoja.
Ma 17.4.
Klo 11.30
Kohti herättäjäjuhlia: reformaatio ja Siionin virret. Kolme puheenvuoroa herännäisyydestä Nilsiän seurakuntakodilla. Lisätietoja.
Aluetoiminta
(Valitse alue kartalta)
Aluekartta
Hengellinen Kuukaslehti
Pohjois-Suomi Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Lounais-Suomi Uusimaa Kaakkois-Suomi Keski-Suomi Itä-Suomi