Kirosanoja ja vihapuhetta

Jos jossakin täytyy esittäytyä uskonnollisesti, esittäydyn kristityksi. Körtti-sanaa vältän, koska niin monta kertaa olen saanut aiheesta pahan mielen. Niin monta kertaa olen kuullut, että ”körtti” sylkäistään suusta kuin kirosana.

Sekä julki- että kaappikörtin on syytä katsoa peiliin ja kysyä, missä vika. Meissähän se syy on, kun useille sisarillemme ja veljillemme körttiläisyys merkitsee ahdasmielisyyttä ja synkkyyttä tai tekohurskautta ja moralismia. Tai nykyisin myös: epämääräisyyttä ja liiallista vapaamielisyyttä.

Körtti-inhokkeihin lukeutui ilmeisesti lähimmäinen, joka menneen talven lumilla huusi minulle kotikyläni kaupan parkkipaikalla: ”Raamatussa ei sanota, että punainen väri ja iloinen mieli olisivat syntiä! Mutta homoista siellä kyllä sanotaan suorat sanat!” Sanoillaan hän viittasi herännäisyyden tummaan historiaan.

Sieltä parkkipaikalta minulla oli kiire asiakaspalvelutehtäviin. Muutoin olisin ehkä kysynyt, tiesikö tämä lähimmäiseni, että nykyisillä herättäjäjuhlilla näkyy hyvin monenkirjavaa pukeutumista. Olisin saattanut myös kertoa, että elämässäni olen ollut kaikkein ilomielisin eli olen hihittänyt ja nauranut kaikkein eniten nimenomaan körttihenkisten ihmisten seurassa.

Parkkipaikan lähimmäinen sivalsi sanansa tarkoituksella. Hän tiesi raskauttavan taustani: siioninvirsien veisaamisen ja herättäjäjuhlilla käymisen. Mutta vastaan on tullut myös heitä, jotka ovat sylkäisseet ”körtin” suustaan aivan taustojani tietämättä. Eräs uskonsisar kertoi tulevansa avarasta hengellisestä taustasta; niin avarasta, että hän uskoi Jumalan rakastavan aivan kaikkia – jopa ”niitä surkeita körttiläisiä”.

Jos en olisi ollut työtilanteessa, olisin kiittänyt tuosta tiedosta. Varmuutta Jumalan rakkaudestahan me surkeat kompuroijat, körtit, tosiaan kaipaamme.

Kristittyjä toisistaan erottavia aitoja pystyy nousemaan myös körttien keskuuteen. Aitojen tarpeita olen ollut varmaan itsekin joskus kasaamassa. Nämä aidat rakennamme synnistä: vääristä sanoista ja teoista, laiminlyönneistä, ylpeydestä, kovuudesta, ahneudesta. Syntiaidat erottavat meitä muiden ihmisten yhteydestä.

Syntiaitoja ei pureta vihalla, vaan sovinnonhalulla: toistemme kohtaamisella ja kuuntelemisella, tosiasioiden tunnustamisella, anteeksipyytämisellä ja anteeksiantamisella.

Tämän vellovan ja sekavan kristikansan johtopaikalle toivotan tervetulleeksi piispa Irja Askolan, joka sanoo: ”Vihapuhetta ei pidä sietää yhtään. Vihapuheelle pitää olla nollatoleranssi.” Ajattelen lämmöllä piispa Seppo Häkkistä, joka heristi paimensauvaansa muistuttamalla sanoista: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.”

Jospa körtit eivät lähtisi kiroamisen ja vihan tielle, vaikka meitä kirottaisiin. Mikä meitä kristittyjä yhdistää, on suurempaa kuin se, mikä meitä erottaa.

Minna Kettunen