Kuuluuko evankeliumin ääni?

KIRKON tärkein tehtävä on huolehtia että kuulisimme ja kohtaisimme täällä armon evankeliumin. Näin kirkkomme on ymmärtänyt luterilaisen tunnustuskirjojen mukaan oman missionsa. Martti Luther kritisoi kirkkoaan siitä, että se oli keskittynyt evankeliumin sijaan opettamaan sääntöjä ja hyviä tapoja. Saarnoista oli tullut pelkkiä hyvän elämän luentoja. Evankeliumi oli peittynyt kansalaiskunnon kohentamiseen tähtäävään moraaliopetukseen ja lakiin. Tähän haluttiin muutosta.

OPPI jumalattoman vanhurskauttamisesta nousi kirkossamme keskeiselle paikalle, ytimeen. Raamatun ymmärtämisessä vanhurskauttamisesta tuli keskeinen tulkinnan avain. Autuuden asiassa Kristuksen ja syntisen väliin ei saanut laittaa mitään. Tekojen vanhurskauden sijaan opetettiin uskon vanhurskautta. Oppi pelastuksesta kiteytyi muotoon ”yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta”. Vanhurskauttamisen kautta ymmärrettiin myös kirkon erityinen saarnavirka, pappeus. Sitä tarvitaan, jotta kuulisimme uskoa synnyttävän evankeliumin Sanassa ja sakramenteissa. Tunnustuskirjojen mukaan Sana ja sakramentit tehoavat ja vaikuttavat, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

VANHURSKAUTTAMISOPPI on voimassa. Siitä vallitsee laaja yhteisymmärrys kirkkomme sisällä. Myös luterilaiset ja roomalaiskatoliset ovat kumonneet vanhat oppituomiot ja hyväksyneet yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta jo aikapäiviä sitten. Mutta kirkon ykseyden toteutumisessa on edelleen ylittämättömiä kuiluja, jotka näkyvät mm ehtoollisyhteyden puuttumisena. Myös oman kirkkomme sisällä tulehtunut tilanne on synnyttänyt viime aikoina erillisiä jumalanpalvelusyhteisöjä. Erimielisyydet mm moraalikäsityksistä, syntikäsityksistä ja järjestyksestä eli lain piirin kuuluvat asiat hallitsevat voimakkaasti kirkkomme elämää. Siksi jo tunnustuskirjoissa esitetty huoli kirkon kalleimmasta aarteesta, evankeliumin äänen kuulumisesta on tänäänkin mitä ajankohtaisin.

HERÄNNÄISYYDEN ”jyrkästi kirkollinen linja” syntyi aikana, jolloin liikettä epäiltiin lahkoutumisesta. Tästä varjosta haluttiin eroon. Herännäisyys asettui seisomaan jalat vankasti maassa kirkon opin takana. Tällä vartiopaikalla liike seisoo edelleen. Vaikka opillisuus ei nykyisin korostu kirkossa tai aikamme seuratuvissa ei herännäisyydessä ole tänäänkään mitään erillistä kirkkomme opista poikkeava oppia. Myös järjestyksen asioissa liike on aktiivisesti etsinyt kirkossa muiden kanssa yhteistä linjaa ja kun se on löytynyt, linjaan on sitouduttu ja sitä puolustettu. Seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus, messu ja Herran pöytä olkoot jatkossakin meille kaikille yhteiskristillisyyden toteutumisen keskeinen paikka. Vasta sitten, kun kirkossa luovutaan uskontunnustuksesta ja Isä meidän rukouksesta, on vartiopaikkaa syytä tarkistaa.
 

Simo Juntunen